Lausunto puolustusvaliokunnalle kansainväliseen henkilö- / jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen liittymisestä

Suomen Rauhanliitto: Lausunto eduskunnan puolustusvaliokunnalle kansainväliseen henkilö- / jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen liittymisestä

Suomen Rauhanliitto kiittää valiokuntaa siitä, että sitä kuullaan tässä tärkeässä asiassa. Kannatamme henkilömiinat kieltävään sopimukseen liittymistä ja siten hallituksen esityksen olennaisinta sisältöä, mutta esitämme, ettei Suomi jättäisi esitettyä määrää miinoja (jopa 16 500) raivauskoulutusta varten.

Puhumme tässä lausunnossa yksinkertaisuuden takia "miinoista", tarkoittaen henkilömiinoja, joita sotilaat kutsuvat jalkaväkimiinoiksi (anti-personnel landmines, kuten ne Ottawa-sopimuksessa määritellään), emmekä tässä käsittele esimerkiksi merimiinoja (sea-mines) tai panssarimiinoja (anti-vehicle mines, anti-tank mines), joita tämä nyt käsittelyssä oleva sopimus ei koske.

Ongelma ja ongelmaan puuttuminen

Henkilömiinat ovat edelleen suuri ongelma, vaikka niiden käytön, kaupan, varastoinnin ja tuotannon kieltävä niin kutsuttu Ottawa-sopimus on ollut voimassa jo yli 10 vuotta, ja vaikka siihen on sitoutunut noin 80 % maailman maista. Lähes päivittäin saamme lukea uutisen ihmisistä, jotka räjähtävät kappaleiksi tai vammautuvat loppuelämäkseen astuttuaan miinaan. Tiedämme, että miinat ja muut sodan räjähtävät jäänteet ovat suuri uhka rauhanturvaajillemme, avustustyöntekijöillemme ja toimittajillemme maailmalla.

Sodan räjähtämättömät jäänteet ovat yhdessä erilaisten pienaseiden kanssa tämän päivän joukkotuhoaseita - ne ovat joka päivä käytössä ja aiheuttavat ongelmia vielä vuosikymmeniä levittämisensä jälkeen.

Samanaikaisesti on sanottava, että miinakieltosopimuksella ja Ottawan prosessilla on ollut kaikilla mittareilla mitattuna valtava vaikutus siihen, että ongelma koko ajan pienenee, ei kasva. Miinojen tuotanto ja kauppa on saatu tyrehdytettyä. Miljoonia varastoituja miinoja on hävitetty lopullisesti, ja vain jokunen toimija - valtiollinen tai ei-valtiollinen - vuodessa jää kiinni miinojen levittämisestä. Miinat on käytännössä julistettu, ei vain laittomiksi, vaan yleisemminkin ei-hyväksytyiksi aseiksi, koska niiden uhreista suurin osa on viimeisten kymmenien vuosien aikana ollut siviilejä, sillä miina ei itsessään erottele siviiliä sotilaasta.

Työ sen puolesta, että sopimus saataisiin maailmanlaajuiseksi jatkuu ja tämän takia on merkitystä millä puolella kukin valtio tässä asiassa on - puolustammeko vai vastustammeko miinojen käyttöä? Miinasopimukseen liittyminen antaa meille enemmän kansainvälistä uskottavuutta puhua myös muiden asevalvontaan ja humanitääriseen oikeuteen liittyvien asioiden puolesta, kun olemme itsekin valmiita sitoutumaan näihin prosesseihin.

Taustaa

Kansainvälisesti miinakieltoprosessi sai alkunsa vuonna 1992, kun avustustyöntekijöitä konfliktialueille lähettävät järjestöt kyllästyivät siihen, että itse avustustyö ja yhteiskunnan jälleenrakennustyö menivät hukkaan koko ajan kasvavan miinaongelman takia. Miinauhreja tuli paljon ja heidän, jos he jäivät henkiin, leikkaaminen, paikkaaminen (ml. proteesit) ja kuntouttaminen sitoivat paljon resursseja samalla kun miinat aiheuttivat jokapäiväisen vaaran avustustyöntekijöille itselleen. Handicap International, Human Rights Watch, Medico International, Mines Advisory Group, Physicians for Human Rights ja Vietnam Veterans of America Foundation perustivat miinoja vastaan kampanjan, josta kasvoi maailmanlaajuinen kansalaisliike. Myös Kansainvälinen Punainen Risti, Unicef ja muut YK-järjestöt sekä Kirkkojen maailmaneuvosto jäsenineen ja yhteistyötahoineen ympäri maailmaa ovat kaikki tehneet kampanjan rinnalla aktiivisesti työtä nämä vuodet miinattoman maailman puolesta. Tekisi mieli todeta, että loppu on historiaa. Miinakieltosopimus on yksi maailman allekirjoitetuimpia kansainvälisiä sopimuksia, se neuvoteltiin ja saatiin lopulta voimaan ennätysvauhdilla sekä ennen kaikkea siitä muodostui käyttäytymisen normi, joka sitoo ei vain sopimusosapuolia, vaan käytännössä kaikkia ajatteluun, ettei miina ole enää hyväksyttävä ase.

Miinakieltosopimus on ensisijassa humanitäärinen sopimus, ei niinkään aseidenriisuntaprosessi, koska maat jotka ovat sen allekirjoittaneet, eivät sinänsä ole vähentäneet varustautumistaan - ainoastaan poistaneet yhden epäinhimilliseksi vaikutuksiltaan katsotun (ja käytännössä myös usein vanhentuneen) aseen ase-arsenaalistaan. Suomessa puolustusvoimille luvattiin varsin suuri summa, 200 miljoonaa euroa lisärahoitusta,. jolla korvausta on tehty ja tehdään. Rauhanliike tukee tätä prosessia lähinnä siksi, että kannatamme ja haluamme tukea sodankäynnin sääntöjen toteutumista ja kansainvälistä humanitääristä oikeutta.

Suomi

Suomi on perinteisesti tukenut erityyppisiä siviilejä suojaavia prosesseja ja humanitääristä oikeutta. Suomi on siten toistuvasti mm. YK:n yleiskokouksessa ja sopimusosapuolten kokouksissa vuodesta 1997 lähtien vahvistanut omaa sitoutumistaan myös Ottawa-sopimuksen tavoitteisiin miinattomasta maailmasta, ja myös tavoitteeseen saada sopimuksesta maailmanlaajuinen.

Suomen liittymisen osalta kyse on ollut aikataulusta ja siitä, että Suomen puolustusvoimille on annettu aikaa ja kohdennettu lisäresursseja hankkia korvaavaa aseistusta, mikä nyt käytännössä on käsityksemme mukaan aivan loppusuoralla. Liittymisen aikataulua on jo kerran siirretty, mikä esityksen perustelujen historian kertauksessa on unohdettu mainita, vuodesta 2006 vuoteen 2012. Tämä aikataulu on hyväksytty turvallisuuspoliittisten selontekojen yhteydessä kaksi kertaa vuosina 2004 ja 2009, ja tämän aikataulun mukaan puolustusvoimat ovat myös tehneet omat valmistelunsa.

Hallitus on nyt Suomen aikaisempien lupausten mukaisesti valmistellut ja antanut lakiesitykset, joiden myötä voimme liittyä miinat kieltävään nk. Ottawa-sopimukseen.
Esitystä pitää kiittää siitä, että se myös sisältää muun muassa rikosoikeudelliset sanktiot ja siis on lakipakettina kattava, itse asiassa paljon kattavampi kuin usealla paljon Suomea aikaisemmin sopimuksen allekirjoittaneella maalla.

Rauhanliitto haluaa kuitenkin erityisesti kiinnittää huomiota asiaan, joka herättänyt muun muassa kansainvälisten asiantuntijoiden huomiota. Suomi haluaa säästää 16 500 miinaa harjoittelua varten. Tämä on suurimpia määriä mitä kenelläkään sopimusosapuolella on tässä vaiheessa, ja on hyvin tulkinnanvaraista voidaanko tällaista määrää pitää sopimuksen mukaisena harjoittelua varten tarvittavan ehdottomana minimimääränä, "minimum number absolutely necessary." Rauhanliitto ei ole päässyt selvilvyyteen siitä miksi juuri tämä määrä tahdotaan säilyttää. Suomi ei tee miinaraivausta yhtään enempää kuin muut sopimusmaat. Hyvin harvat armeijat ilmeisesti myöskään harjoituttavat raivaamista ns. "elävillä" eli räjähteen sisältävillä oikeilla miinoilla. Huomautamme myös, että Suomi siten joutuu - ilmeisesti seuraavat 20 vuotta vuosittain miinasopimuksen raportoinnin yhteydessä raportoimaan jokaisen harjoituksissa käytetyn miinan ja varastojen "vähenemisen". Rauhanliitto yhtyy kansainvälisen kampanjan ICBL:n vetoomukseen, joka esityksen valmistelun vaiheessa toimitettiin ministeriölle, että Suomi vielä harkitsisi tätä ja pienentäisi harjoittelua varten säilytettävien miinojen määrää.

Tilanne nyt kansainvälisesti

Liittyessään sopimukseen olisi Suomi siten 157. siihen liittyvä maa. Meidän lisäksemme on 37 valtiota, jotka eivät vielä ole liittyneet miinat kieltävään sopimukseen. Tämän lisäksi on kaksi valtiota (Puola, Marshall-saaret), jotka ovat sen allekirjoittaneet, mutta eivät ratifioineet (saattaneet voimaan kansallisesti). Näitä valtioita sitovat kuitenkin sopimuksen yleiset velvoitteet: tällainen menettely oli mahdollista silloin, kun sopimus avattiin allekirjoitettavaksi, mutta ei vielä ollut voimassa. Kun sopimus on astunut voimaan, ei maa voi liittyä (accession) siihen muilla tavoin kuin niin, että on sen ensiksi on saattanut voimaan säätämällä siihen liittyvän kansallisen lainsäädäntönsä.

Tilanne paranee vuosi vuodelta. Vain yksi valtio levitti 2010 tietojemme mukaan uusia miinoja ja se oli Burma (Myanmar). Vuodelta 2009 on juridinen prosessi kesken, jossa tutkitaan onko Turkki mahdollisesti käyttänyt miinoja. Ei-valtiollisten toimijoiden todettiin käyttäneen miinoja Afganistanissa, Kolumbiassa, Intiassa, Burmassa (Myanmarissa), Pakistanissa ja Jemenissä. Vuonna 2011 on kansainvälinen miinakampanja hyvin tarkkaan seurannut Libyan tilannetta ja puuttunut vahvasti uutisiin mahdollisesta miinojen ja rypäleaseiden käytöstä, ja vedonnut eri osapuoliin olla käyttämättä miinoja tai rypäleaseita; muun muassa toimittanut vetoomuksen ylimenokauden hallinnolle, että nämä varmistaisivat ja turvaisivat miinavarastot ryöstelyltä sekä estäisivät miinojen leviämisen muualle. Mutta kaiken kaikkiaan tilanne on paras sitten vuoden 1999, kun kampanja aloitti systemaattisen seurannan Landmine Monitor -raporttinsa muodossa.

Kiina, joka aikanaan oli iso tuottaja ja viejä, ei enää käytännössä tietojemme mukaan tuota uusia miinoja eikä myy niitä. Vaikka sillä on edelleen suuret varastot, on se myös tuhonnut arviolta noin 2 miljoonaa vanhentunutta miinaa varastoistaan. Venäjä saatiin vuosi sitten poistettua ns. "mustalta listalta" aktiivisena käyttäjänä, ja Yhdysvallatkin on käynnistänyt miinapolitiikkansa uudelleenarvioinnin.

Niistä 12 maasta jotka voisivat olla tuottajamaita, on käsityksemme, että aktiivista tuotantoa on ollut vain Intiassa, Burmassa (Myanmarissa) ja Pakistanissa. Nepal saatiin kokonaan pois listalta, kun he antoivat virallisen ilmoituksen, etteivät enää tuota miinoja.

Miinaongelma on edelleen 66 valtion alueella ja vain kolme valtiota on kokonaan pystytty poistamaan tältä listalta.

Miinojen (ja muiden sodan räjähtävien jäänteiden) uhrien määrä on laskenut niin, että vuonna 2009 raportoitiin enää vain 3 956 uutta miinaonnettomuutta, tiedostaen kuitenkin, että todellinen määrä on tätä lukua suurempi tiedonkeruujärjestelmän puutteiden takia.

Vähintään 198 km2 uutta aluetta on raivattu vuoden 2009 aikana, minkä seurauksena 255 000 henkilömiinaa ja 37 000 panssarimiinaa tuhottiin näiltä alueilta. Suurin osa raivauksesta on tapahtunut Afganistanissa, Kambodzhassa, Kroatiassa, Irakissa ja Sri Lankassa. Näiden lisäksi on raivattu ainakin 359 km2 entisiä taistelualueita ja 2,2 miljoonaa sodan räjähtämätöntä jäännettä (ERW).
Vuonna 2009 annettiin 449 miljoonaa USA:n dollaria noin 30 lahjoittajan toimesta erityyppiseen humanitääriseen miinatoimintaan, jota tehtiin 54 valtion alueella. Viisi suurinta lahjoittajaa olivat Yhdysvallat, EU:n komissio, Japani, Norja ja Saksa, jotka yhdessä vastasivat 61 % kaikesta rahoituksesta.

Haaste kansainvälisestä näkökulmasta on saada loputkin maailman maista mukaan sopimuksen piiriin, raivata vielä maastossa olevat miinat ja varmistaa miinauhrien avustaminen ja sen rahoituksen jatkuminen seuraavina vuosikymmeninä. Miinasopimuksen seurantakokouksissa mailta vaaditaan varsin tarkkaa raportointia miinanraivauksen ja varastojen tuhoamisen edistymisestä.

****

Suomen Rauhanliitto on puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton valtakunnallinen rauhanjärjestö, joka on perustettu alun perin 1907. Rauhanliitto on noin kymmenen rauhanjärjestön kattojärjestö.

Rauhanliitto on ollut kohta viisitoista vuotta aktiivisesti mukana International Campaign to Ban Landmines (ICBL) työssä. ICBL on verkosto, jossa toimii noin tuhat hyvin erilaista järjestöä noin 90 maassa ympäri maailmaa. Ottawan sopimuksen aikaansaamisen, sen voimaansaattamisen, ja sen "valvonnan" lisäksi olennaista tänä päivänä on tehdä työtä, jotta miinojen uhrit tai "selviytyjät", kuten he itse itseään kutsuvat, saavat sitä apua ja tukea mikä heille kuuluu, ja että panostus miinaraivaukseen kansainvälisesti edelleen jatkuu, koska koko maailman raivaaminen viimeisten vuosikymmenten aikana levitetyistä miinoista on iso haaste. Miinat, rypäleaseiden räjähtämättömät "tytärpommit" ja muut sodan räjähtämättömät jäänteet ovat keskeinen rauhanrakentamisen este suuressa osassa konfliktialueita.

Rauhanliitto ja sen jäsenjärjestöjen edustajia osallistui aikanaan yhdessä Suomen virallisten neuvottelijoiden kanssa Ottawan sopimuksen neuvottelukokouksiin, itse sopimusneuvotteluihin Oslossa sekä seuraajana allekirjoituskonferenssiin Ottawassa joulukuussa 1997. International Campaign to Ban Landmines sai työstään myös Nobelin rauhanpalkinon vuonna 1997. Rauhanliiton edustaja oli vastaanottamassa palkintoa Oslossa yhdessä eri maista tulevien kampanjan muiden edustajien kanssa