puolustusvaliokunnalle Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspolitiikka

Suomen Rauhanliitto - YK-yhdistys ry
Kalevi Suomela, puheenjohtaja


Lausunto Eduskunnan puolustusvaliokunnalle Valtioneuvoston turvallisuus- ja
puolustuspolitiikka 2009 selonteosta (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 11/2009)

Suomen Rauhanliitolla on ollut tilaisuus lausua käsillä olevasta selonteosta keskeisiä käsityksiään myös ulkoasianvaliokunnalle. Siinä lausunnossa totesimme, että pidämme selonteon vakavimpana puutteena, että turvallisuusympäristön esittelyssä YK kuvataan ikään kuin vain yhtenä kansainvälisenä järjestönä toisten joukossa.

YK:n peruskirja ja YK toiminnallisen järjestönä ovat kuitenkin modernin maailman turvallisuusjärjestyksen perusta. YK:n peruskirjaan pohjautuva kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä ja kansanvälisen käyttäytymisen normisto ovat säilyttäneen ja vahvistaneet yleismaailmallista legitimiteettiään koko YK:n olemassaolon ajan, eli yli kuusi vuosikymmentä. Tässä suhteessa YK:n ja kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän tilanne on kokonaan toisenlainen - huomattavasti parempi - kuin maailmansotien välisen Kansainliiton aikana.

Kansainvälisen tilanteen vertailu maailmansotien väliseen aikaan on myös sikäli tämän päivän tilanteelle edullinen, että missään valtiossa ei ole vallalla - ei etenkään kylmän sodan päättymisen jälkeen - sellaista hallitsevaa ideologiaa, joka tukisi aggressiivista imperialismia tai sotilaallista ekspansiota. Myös tämän takia on perusteltua sanoa, kuten toteamme UAV:lle antamassamme lausunnossa, että ihmiskunnan yhteinen intressi ja aivan erityisesti Suomen kaltaisten pienten valtioiden ensisijainen turvallisuuspoliittinen intressi on pitää kunnossa ja vahvistaa YK-perustaista kansainvälistä turvallisuusregiimiä. Tiivistetysti voidaan sanoa, että globaalissa mitassa yhteisen turvallisuuden järjestelmä on yksittäisten valtioiden turvallisuuden takaavana systeeminä sivuuttanut painoarvossa aikaisemmin yksinomaisen voimapolitiikan regiimin. Valtioneuvoston selonteossa tätä erittelyä ei tehdä, eikä tapahtunutta myönteistä kehitystä jostakin syystä rekisteröidä.

Selonteon hyvänä puolena näemme, että siinä tuodaan esiin myönteisessä ja Suomelta täyden poliittisen tuen saavassa hengessä monia niistä asioista, jotka tukevat yhteistä turvallisuutta. Selonteossa otetaan vahvasti myönteinen kanta Suomen osallistumiselle kansainväliseen kriisinhallintaa. Siinä tuetaan myös vahvasti Suomen siviilikriisinhallintavalmiuksien kehittämistä. Samoin siinä tuetaan niitä alueellisia järjestöjä, jotka harjoittavat sotilaallista ja siviilikriisinhallintaa YK-regiimiä tukevassa hengessä.

Selonteon puutteena voidaan kuitenkin pitää, että siinä ei tuoda selvästi esiin sitä ymmärrystä, että kaikki kriisinhallinta on aina perimmältään luonteeltaan poliittista ja siviililuonteista. Sotilaallisen kriisinhallinnan merkitys tulee siis selvästi tiedostaa kaikissa tapauksissa poliisiluonteisena toimintana, joka luo edellytyksiä juuri poliittiselle sovittelulle, siviilikriisinhallinnalle ja muulle tarvittavalle rauhanrakentamiselle - mm. taloudellisille ja yhteiskunnallisille kehitysohjelmille ja niitä mahdollisesti tukeville kansainvälisille sitoumuksille.

Selonteon perusongelmaan erityisesti puolustuspolitiikan suhteen liittyy, että kansainvälistä voimapolitiikkaa pidetään edelleen kollektiivista turvallisuutta todellisempana. Viimeksi mainittu nähdään siis sittenkin hauraana, tai asiaa ei ole osattu analysoida. Vain tätä taustaa vasten on ymmärrettävissä se päättäväisyys, jolla selonteko julistaa Suomea puolustettavan kaikissa olosuhteissa. Se luo selontekoon epätodellisuuden tunnun. Mitään ongelmia näkemättä selonteko vakuuttaa, että Suomen on ylläpidettävä uskottavaa puolustusta, jolla ei ainoastaan nähdä olevan uskottava ja tarpeellinen pelotevaikutus, vaan lisäksi sen avulla torjutaan ja lyödään vihollinen sekä maalla, merellä että ilmassa.

Selonteko vakuuttelee, että Suomen asevoimien kansainväliset tehtävät on nähtävä vain eräänlaisena harjoitteluna ja henkilöstön valmennuksena päätehtävää varten, joksi siis esitetään maanpuolustus. Selonteon kanta saattaa tässä asiassa heijastella puolustusvoimien henkilöstön ja maamme väestönkin valtaosan asenteita, mutta se ei silti tee siitä realistista. Naapurimaassamme Ruotsissa virallinen turvallisuuspolitiikka näkee asiat toisessa järjestyksessä: Asevoimien päätehtävä ovat kansainväliset tehtävät; niitä varten ylläpidettävää asevoimaa käytettäisiin myös siinä erittäin epätodennäköiseksi arvioidussa tilanteessa, että Ruotsi joutuisi puolustamaan aluettaan asein.

Jos vertaa käsillä olevaa selontekoa aikaisempiin selontekoihin ja erityisesti niitäkin varhaisempien turvallisuus- ja puolustuspoliittisten komiteoiden mietintöihin, niin silmiin pistää yksi suuri ero. Aikaisemmissa mietinnöissä sotilaallisen uhan mahdollisuutta yritettiin analysoida ja siltä pohjalta eritellä erilaisia uhkaskenaarioita. Käsillä olevassa selonteossa ei ole lainkaan tämänsuuntaista yritystä. Erilaisten sotilaallisten uhkien todennäköisyydestä ei ole mitään muuta arviota kuin se sinänsä itsestään selvänä pidettävä maininta, että Suomeen kohdistuva uhka voisi realisoitua vain laajemman konfliktin yhteydessä.

Edellä esitettyä taustaa vasten maanpuolustustahdon merkitystä selostava kappale (sivulla 121) on erittäin ongelmallinen. Luvussa todetaan, että kansalaisten "maanpuolustustahto ilmenee myönteisenä suhtautumisena muun muassa maanpuolustukseen, asevelvollisuuteen, puolustusvoimien toimintaan sekä osallistumisena kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan". Ruotsin omaksuman politiikan valossa ei ole vaikeata kuvitella myös meillä sellaista mielipidekehitystä, jossa asevelvollisuuteen, asevoimiin sinänsä sekä asevoimien toimintaan suhtaudutaan myönteisesti, koska niitä käytetään kansainväliseen kriisinhallintaan. Sehän ymmärretään varsin yleisesti kollektiivisen turvallisuuden kannalta välttämättömäksi ja siksi hyödylliseksi toiminnaksi. Tämä asevoimiin kohdistuva myönteisyys ei kuitenkaan merkitsisi kritiikittömän myönteistä suhtautumista maanpuolustukseen varsinkaan, jos siihen tähtäävän varustautumisen nähdään tapahtuvan epärealistiselta pohjalta, ja samalla varustautumisen aste ja puolustusvoimien määrärahavaatimukset nähdään liioiteltuina.

Pidämme sekä taloudelliselta että toiminnalliselta kannalta perusteltuna selonteossa (sivulla 112) mainittua Suomen, Ruotsin ja Norjan välistä yhteistyötä, jota jatketaan kolmen maan kesäkuussa 2008 valmistuneen selvityksen pohjalta. Emme sen sijaan voi mitenkään yhtyä selonteon loppupäätelmään (sivulla 122), jonka mukaan puolustusbudjettia tulisi vuodesta 2011 alkaen korottaa vuosittain 2 %. Esityksessä ei ole ainoastaan se looginen perusvika, että ilman ilmoitettua takarajaa vuosittaiset korotukset merkitsisivät lopulta valtion koko budjetin käyttämistä maanpuolustukseen.

Paljon oleellisempaa on mielestämme, että määrittelemällä asevoimien perustehtävä uudelleen vastaamaan tämän päivän vaatimuksia realistisesti, ei tarkoitukseen käytettäviä määrärahoja ole tarvetta nostaa. Pitkän aikavälin suunnitelman pohjalta niitä pikemminkin voitaisiin laskea ja tehdä budjetissa tilaa siiviilikriisinhallinnan valmiuksien määrätietoiselle kehittämiselle ja rahoittamiselle. Tämä olisi kustannustehokasta turvallisuuspoliittista realismia.