Kalevi Suomelan puheenvuoro: Suomen turvallisuuspolitiikassa tarvitaan radikaali suunnan muutos

Suomen turvallisuuspoliittista keskustelua on viime vuosina hallinnut yhä voimakkaammin voimapoliittinen ajattelu. Se uhkaa jättää - tai on julkisessa keskustelussa jo jättänyt - jalkoihinsa sen, että turvallisuuspolitiikka tulee nähdä ennen kaikkea viisaana ulkopolitiikkana ja kansainvälisen yhteisen turvallisuuden rakentamisena. Yhteistä turvallisuutta korostava lähestymistapa hallitsi Suomen turvallisuuspoliittista ajattelua pitkään. Nyt on pidettävä huoli siitä, ettei tämä viisas perspektiivi hautaudu sotilaallista puolustusta korostavien äänien taakse.

Kahden maailmansodan jälkeen vuonna 1945 muodostettiin Yhdistyneet Kansakunnat turvaamaan maailman rauhaa. Järjestön edeltäjä Kansainliitto, joka oli perustettu samassa tarkoituksessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, epäonnistui estämään nationalismin, fasismin ja revansismin nousun. Ehkä tärkein syy Kansainliiton epäonnistumiseen oli maailman johtavaksi nousseen suurvallan, Yhdysvaltojen jääminen pois sen jäsenyydestä, vaikka aloitteen Kansainliiton perustamisesta oli tehnyt sen presidentti Woodrow Wilson.

YK:n tehtäväksi annettu haaste oli valtava, mutta se on olemassa olonsa seitsemän vuosikymmenen aikana selvinnyt siitä erinomaisella menestyksellä. Toisin kuin Kansainliitto, YK on universaali; kaikki maailman valtiot ovat sen jäseniä. YK:n ansiosta kansainvälisen oikeuden käsite on tänään todempi kuin milloinkaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. YK:n ansiosta kaikille kuuluvien ihmisoikeuksien ja demokratian arvot tunnustetaan tavoitteiksi järjestön kaikissa jäsenvaltioissa. YK on harjoittanut ja harjoittaa menestyksellistä rauhanturva-toimintaa estääkseen paikallisten kriisien eskalaation laajemmiksi alueellisiksi tai yleismaailmallisiksi sodiksi. Myös sellaiset rauhanturva-operaatiot ja kriisinhallinta, joka ei tapahdu suoranaisesti YK:n nimissä, saa mandaattinsa YK:lta. Siirtomaiden vapautuminen tapahtui YK:n ohjauksessa. YK:n ohjauksessa ja sen suoranaisella osallistumisella harjoitetaan laajaa kehitysyhteistyötä, mikä vähentää paikallisten aseellisten konfliktien todennäköisyyttä.

YK on osoittautunut käyttökelpoiseksi instituutioksi ja sopimisen areenaksi myös sellaisten suurten edistyksellisten hankkeiden organisoimisessa, joilla ei näytä olevan suoraa yhteyttä maailman rauhan säilyttämiseen. Tällaisia ovat mm. naisten ja miesten tasa-arvon edistäminen sekä ilmastonmuutoksen torjunta. Varsinkin jälkimmäisellä asialla on samalla erittäin vahva välillinen yhteys rauhan säilyttämiseen.

Euroopassa perustettiin toisen maailmansodan jälkeen kuuden valtion, Ranskan, Saksan, Italian ja Benelux-maiden, hiili- ja teräsunioni, josta on kasvanut nykyinen kahdenkymmenenkahdeksan jäsenvaltion Euroopan unioni. Unionin lähtökohtainen tavoite oli olla rauhanprojekti, joka estää ikuisiksi ajoiksi vihamielisyyksien puhkeamisen Ranskan ja Saksan välille. Unioni on edelleen rauhanprojekti, joka on perussopimuksissaan sitoutunut YK:n arvojen tehokkaaseen edistämiseen.

YK:n peruskirjan mukaan sodan käyttäminen politiikan välineenä on kiellettyä. Aseellinen puolustus on kuitenkin oikeutettua, jos maa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Aseellinen konflikti tulee aina alistaa välittömästi YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi. Näitä lähtökohtia muodollisesti kunnioittaen syntyivät toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Atlantin puolustusliitto Nato ja Varsovan liitto.

Tosiasiassa molemmat puolustusliitot edustivat epäluottamusta YK:n turvallisuus-järjestelmää kohtaan ja noudattivat ikivanhaa – mutta viime kädessä aina tuhoisaksi osoittautunutta - pelotteen logiikkaa: jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan. On olemassa käsityksiä, joiden mukaan maailman rauha säilyi kylmän sodan aikana juuri vastavuoroisen pelotteen ansiosta. Oikeampi käsitys on, että rauha säilyi molemminpuolisista pelotteista - ja niiden mielettömäksi kasvaneesta tuhovoimasta – huolimatta. Oleellista maailmanrauhan säilymiselle on ollut se normatiivinen kehitys, joka on ilmennyt YK:n edustamien periaatteiden laajassa hyväksynnässä.

Vuonna 1975 kolmekymmentäviisi valtiota allekirjoittivat Helsingissä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen Etykin päätösasiakirjan. Allekirjoittajat sitoutuivat YK:n periaatteisiin, sopivat Euroopan rajojen muuttamattomuudesta sekä YK:n ihmisoikeussopimusten velvoittavuudesta. Kansainvälisen politiikan asiantuntijoiden yleisen käsityksen mukaan Helsinki Final Act eli Helsingin päätösasiakirja oli toisen maailmansodan lopullinen rauhansopimus. Seuraavina vuosikymmeninä Ety-järjestöksi muuttuneella Etyk:illä tuli olemaan suuri merkitys sekä kriisinhallinnassa että varsinkin Varsovan liiton maiden sisäisessä demokratiakehityksessä.

Kylmän sodan päätyttyä Varsovan liitto purkautui. Natolle tarjoutui uusi elämä, koska Neuvosto-blokista vapautuneet Itä-Euroopan maat halusivat Venäjään kohdistuvien epäluulojensa takia päästä Naton sotilaallisen pelotteen suojaan. Nato-maiden puolelta tehtiin aluksi yrityksiä, mm. Ety-järjestön puitteissa integroida myös Venäjä läntiseen arvoyhteisöön, mutta ne eivät tuottaneet tulosta. Varsinkin yhdeksänkymmentäluvulta alkaen Venäjä alkoi kokea itsensä Naton uhkaamaksi. Nyt Ukrainan kriisi edustaa tämän asenteen vaarallista kärjistymistä.

Kylmän sodan puhjetessa Suomi ja Ruotsi jäivät sen rajapintaan kuulumatta tunnustetusti kumpaankaan sotilasliittoon. Molemmille maille se merkitsi mahdollisuutta kunnostautua poikkeuksellisesti sekä YK:n rauhanturvatoiminnassa että monin muinkin tavoin edistämällä YK:n periaatteiden arvostusta kansainvälisessä yhteisössä.

Ukrainan kriisi on herättänyt Suomessa vahvoja pelon ja vihamielisyyden tunteita Venäjää kohtaan ja uskon, että myös oman maamme turvallisuus on uhattuna. Tällainen Ukrainan kriisin olemuksesta tehty alarmistinen tulkinta ja hälytyskellojen soitto on johtanut pelottavassa määrin maamme kylmän sodan aikana harjoittaman turvallisuuspolitiikan keskeisten periaatteiden unohtumiseen.

Aikaisemmin ymmärrettiin selvästi, että Suomi ei kykene torjumaan suurvallan maahamme kohdistamaa suoraa hyökkäystä, mutta toisaalta ymmärrettiin, että sellainen olisikin todennäköistä vain suuren yleiseurooppalaisen konfliktin yhteydessä. Tämän takia oltiin laajasti yksimielisiä siitä, että maamme turvallisuuspolitiikan tulee olla ensisijaisesti poliittista, ei sotilaallista. Se tarkoitti käytännössä sotilaallista liittoutumattomuutta, hyvien naapuruussuhteiden ylläpitämistä sekä YK:n periaatteisiin nojaamista ja niiden tukemista maamme kaikessa kansainvälisessä toiminnassa.

Nyt liian monet ovat alkaneet uskoa, että Itä-Euroopan maiden tapaan Naton pelotteen suoja olisi meillekin parasta turvallisuuspolitiikkaa. On toisia, jotka torjuvat tämän, mutta muistuttavat – irrationaalisesti ja historian todellisen kulun unohtaen – että toisessa maailmansodassa Suomi jätettiin yksin. Siksi nyt pitää ensisijaisesti vahvistaa omaa kansallista puolustusta. Nämä molemmat turvallisuuspoliittiset lähestymistavat ovat virheellisiä.

Ne turvallisuuspoliittiset perusteet, joihin Suomi nojasi kylmän sodan aikana, ovat edelleen päteviä. Suomen turvallisuus ei ole asevaraista, vaan poliittista, yleisten rauhan edellytysten vahvistamista. Oleellista on nytkin kysyä, onko todennäköistä, että suuri eurooppalainen sota, johon Suomi kiedottaisiin, olisi syttymässä. Vastaus tähän kysymykseen on parhaan tietämyksen valossa kieltävä.

Suomen turvallisuuspolitiikan upeimpia saavutuksia on ollut se tuki, jonka maamme pystyi antamaan Ety-kokouksen aikaan saamiseksi ja se kansainvälinen tunnustus, jota maallemme osoitettiin siinä, että vuoden 1975 päätöskokous pidettiin Helsingissä. Suomen turvallisuuspolitiikkaa tulee jatkaa ja kehittää tältä pohjalta.

Suomen virallisessa turvallisuuspolitiikassa tulisi nyt:

luopua siitä sotilaspoliittisesta alarmismista, joka on johtanut puolustushallinnon asettamiseen resurssien jaossa suosituimmuus-asemaan muiden hallinnon alojen kustannuksella;
palata siihen ymmärrykseen, että meidän turvallisuuspolitiikkamme on oltava ensisijaisesti poliittista;
koska Euroopan unioni on tärkein kansainvälinen viiteryhmämme, vaikuttaa tehokkaasti siihen, että EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa omaksutaan sama arvojärjestys ja toimitaan sen pohjalta;
toimia tehokkaasti Ety-järjestön palauttamiseksi rooliin, jossa se toimi kylmän sodan aikana ja kaikkien sen jäsenmaiden sitouttamiseksi toimimaan niiden periaatteiden mukaisesti, joista sovittiin Ety-kokoksissa vuonna 1990;
korostaa kaikessa turvallisuuspoliittisessa toiminnassa YK:n periaatteiden merkitystä yhteiselle turvallisuudelle;
nostaa Suomen kehitysyhteistyömäärärahat sovitulle kansainväliselle tasolle;
lisätä merkittävästi Suomen aktiivisuutta kansainvälisessä rauhanvälitys-, rauhanturva- ja kriisinhallinta toiminnassa;
toimia aktiivisesti sen puolesta, että Euroopan unioni löytää mahdollisimman pikaisesti  tehokkaan yhteisen tavan vastata maailman pakolaiskriisiin noudattaen kansainvälisten ihmisoikeussopimusten velvoitteita.

Nykyisellään Suomen turvallisuuspolitiikka on kunnianhimotonta ja kansainväliseen järjestykseen liittyneiden ikivanhojen virheellisten käsitysten ohjaamaa omaa napaan tuijottamista. Suomen tulee astua rohkeasti sellaisten realististen turvallisuuspoliittisten arvioiden ja arvojen puolustajaksi, joilla on todellista ja positiivista turvallisuuspoliittista merkitystä. Tämän päivän maailmassa turvallisuus on yhteistyövaraista.

On kiistatonta, että Krimin niemimaan liittämisessä itseensä Venäjä menetteli kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Siksi Euroopan unionin ja Naton Venäjälle määräämät kaupalliset sanktiot ovat poliittisesti täysin perusteltuja. Kiistattomana voidaan pitää myös Venäjän antamaa tukea Itä-Ukrainan kapinallisille, jotka tavoittelevat maakuntiensa liittämistä Venäjään. Venäjän toiminta on myös tässä tapauksessa kansainvälisen oikeuden vastaista.

Tärkeä ajankohtainen kysymys on, riittävätkö Venäjää vastaan kohdistetut sanktiot Ukrainan kriisin ratkaisemiseen. Vastaus kysymykseen on: eivät riitä, lisäksi tarvitaan jotakin muutakin. Mitä se muu on? Sanktioista ei tietenkään voida välittömästi luopua.

Venäjän yritystä palauttaa kansainväliseen politiikkaan suurvallan etupiiri-ajattelu ei tietenkään voida hyväksyä. Mutta hyväksyä tulee se, että Venäjällä on legitiimejä intressejä, jotka koskevat sen syrjimättömyyttä kansainvälisessä taloudessa. Samoin hyväksyä tulee, että venäjää äidinkielenään puhuvilla yhteisöillä on legitiimi oikeus kulttuuri-autonomiaan sekä taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjimättömyyteen kaikissa maissa. Nämä ovat periaatteita, joita noudattamalla Ukrainan kriisi on ratkaistavissa.

Kun kriisi on saanut jatkua jo kaksi vuotta, sen ratkaiseminen ei ole helppoa käden käänteessä. Olisi kuitenkin hyödyllistä ymmärtää, että demokratian pelisääntöjen mukaisesti kriisin ratkaisu on ensisijaisesti Ukrainan sisäinen asia. Sen tulee hyväksyä monikulttuurisuus oman yhteiskuntansa rakentamisen lähtökohdaksi.

Kansainvälisen tason kysymys on rakentaa Venäjälle asema, jossa se ei koe olevansa syrjitty, saati uhattu. Tässä suhteessa tavoiteltava lähtökohta on niihin periaatteisiin palaaminen, joista Ety-prosessissa sovittiin.

Joissakin EU-maissa – Suomessakin - on piirejä, jotka tahtovat irroittaa maansa EU:n yhteisestä Venäjään kohdistamasta sanktio-politiikasta. Tässä asiassa on kysymys EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja EU:n yhtenäisyydestä. EU on ollut sisäisesti menestyksellinen rauhanprojekti. Ollakseen menestyksellinen rauhanprojekti myös ulkoisesti, sen on edistettävä kansainvälistä yhteistyötä samoilla periaatteilla, joille se on päättänyt rakentaa sisäisen elämänsä. Ollakseen uskottavaa ja vaikuttava EU:lla on oltava yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Suomen tulee olla lojaali unionin yhteiselle politiikalle, mutta Suomi on samalla vastuussa siitä, mikä on unionin yhteisen politiikan sisältö.

Toinen ajankohtainen konflikti on Syyriassa ja sen lähiympäristössä. Siinä on osapuolina suuri määrä alueen valtioita ja ei-valtiollisia toimijoita. Merkittävimmät kokonaan ulkopuoliset tahot ovat Yhdysvallat ja Venäjä. Maailma vaatii tänään äänekkäästi, että nimenomaan Yhdysvallat ja Venäjä tekevät kaikkensa, jotta paikalliselle väestölle hirvittäviä kärsimyksiä tuottava sota saadaan loppumaan. Euroopassa ymmärretään myös, että maanosassamme viime vuonna alkanut ja tänä vuonna jatkunut pakolaiskriisi saadaan loppumaan vain, jos sota Syyriassa ja aseelliset kriisit lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa saadaan loppumaan. Kansainväliselle rauhantyölle on nyt huutava tarve.

En pidä kokonaan pois suljettuna ajatusta, että Syyrian ja lähi-idän kriisin ratkaisun avaimet ovat Ukrainassa. Jos siellä saadaan aikaan rauha, jonka tekijänä Venäjä olisi sillä tavoin mukana, että se kokee tulleensa arvokkaasti kohdelluksi, se saattaa löytää positiivisen roolin myös Syyrian kriisissä. Lopulta kuitenkin Syyriassakin pätee sama kuin Ukrainassa. Valtion sisäinen hallinto on järjestettävä siten, että kaikki maan asukkaan voivat kokea sen legitiimiksi. Vähemmistöjen oikeuksien kunnioitus ja kaikkien ihmisten ihmisoikeuksien kunnioitus on se perusta, jolle kestävä rauha rakennetaan.

YK:n päivänä 24.10.2016
Kalevi Suomela

Kirjoittaja on Suomen Rauhanliiton kunniapuheenjohtaja