Viisi keinoa tukea rauhaa Euroopassa

Artikkeli on alkuperäisesti julkaistu Turun Sanomissa.

Puheenvuoro: Jussi Ojala

Suomi on pitkään tukenut sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää. Tasa-arvoiset valtiot YK-johtoisessa kansainvälisessä koordinaatiossa korostavat kestävän rauhan periaatteita alkaen ihmisoikeuksista yksilön tasolla ja ulottuen voimankäytön kieltämiseen valtioiden välillä. Venäjän hyökkäysjoukot Ukrainan rajoilla uhkaavat Ukrainan lisäksi myös tämän järjestelmän perusteita.

Kyseessä ei ole uusi ilmiö. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi vuonna 2018, että ”vaikutamme olevan luisumassa maailmaan, jossa yksittäiset johtajat voimallaan jyräävät pysyvien instituutioiden yli, jossa yhden valta puhuu äänekkäämmin kuin monenkeskiset sopimukset ja yhteiset normit ja arvot”.

Yhdysvaltojen Amerikka ensin -politiikka näytti jo tietä valtioiden avoimen egoistiselle toiminnalle. Myös Kiinan ja Venäjän tuore poliittinen yhteislausunto on huolestuttava: siinä maat sopivat ihmisoikeuksien soveltamisen olevan alisteista ”maiden erityistilanteille”.

Kuitenkin, mikäli on pakko valita, niin suurin uhka kansainväliselle järjestykselle on Venäjän sotilaallinen voimankäyttö. Suurvaltojen lähihistoria ei toki ole kaunista luettavaa siviilien suojelemisesta konfliktitilanteissa, mutta Ukrainan siviilejä tunnutaan uhattavan nyt kansanmurhalla.

Venäjän toiminta ohjaa Ukrainan, Suomen, EU:n ja kaikkien niiden maiden toimintaa, jotka tulkitsevat maan käytöksen uhkaavaksi. Rauhanjärjestön näkökulmasta on riipaisevaa miettiä tulevaa: Millaisia kasvupaineita Suomen ja Euroopan maiden puolustusbudjetteihin nyt nähdään?

Tullaanko näkemään poliittisen- ja taloudellisen painopisteen siirto jaetuista globaaleista prioriteeteista kuten ilmastonmuutoksen torjunnasta kohti valtioiden sotilaallista varautumista? Kuinka vakavasti maailman turvallisuusarkkitehtuurin keskeisin elin, YK:n turvallisuusneuvosto, halvaantuu kun vastakkainasettelu repii sen pysyviä jäseniä?

On äärimmäisen valitettavaa, että nämä kysymykset ovat akuutteja huolimatta siitä, hyökkääkö Venäjä. On tärkeää tarjota toimintamalleja, jotka kestävät aikaa.

Yhteyksiä Venäjään tulee laajentaa ja suhteiden pohjaan tulee investoida. Vaikka ylätason poliittinen dialogi Venäjän kanssa olisi vaikeaa tai katkeaisi, se on vain dialogin näkyvin osa, joka voi palautua nopeastikin. Monipuolisempi ja syvempi dialogi tapahtuu kulttuurin, koulutuksen ja toivottavasti myös talouden aloilla. Me tarvitsemme enemmän yhteistyötä vastuullisten yritysten kanssa, emme vähemmän. Me tarvitsemme enemmän kansainvälisten suhteiden – mutta myös taiteen ja kulttuurin opiskelijavaihtoa Venäjän kanssa.

Toiseksi, aktiivinen rauhan tukeminen on enimmäkseen muuta kuin sotilaalliseen puolustukseen panostamista. Suomen valtion tulee kohdistaa huomattavasti nykyistä enemmän varoja rauhantyön tukemiseen.

Tällä hetkellä kotimaisten rauhanjärjestöjen rahoituspohjan muodostaa puolen miljoonan rauhantyön yleistuki. Satsaus on käsittämättömän pieni. Samalla rauhanjärjestöjen tulee parantaa juoksuaan ja todistaa, että niillä on merkitystä 2020-luvun rauhantyössä. Rauhanjärjestöjen tulee pystyä houkuttelemaan uusia aktiivisia jäseniä sekä löytämään yhteistyöpintoja esimerkiksi yksityisen sektorin toimijoiden kanssa, ja näin vahvistaa myös muita toimintansa tukijalkoja.

Kolmanneksi, nuorten rauhantyötä ja heidän kykyään tehdä rauhantyötä tulee vahvistaa. Suomessa on monia aktiivisia nuorten rauhanjärjestöjä ja valmiita rakenteita esimerkiksi kansallisen nuoret, rauha ja turvallisuus -toimintaohjelman myötä.

Meillä on myös paljon tilaa keskinäiselle oppimiselle. Suomen kristillinen rauhanliike ja Suomen YK-nuoret ovat käynnistämässä työtä, jossa keskitytään perinteisten- ja nuorten rauhanjärjestöjen väliseen mentorointiin: perinteisillä järjestöillä on kokemusta ja oppeja joista nuoret voivat hyötyä jo kylmän sodan ajalta ja toisaalta nuorten järjestöillä on esimerkiksi digitaalisia taitoja, joiden hallitseminen tukisi perinteisten rauhanjärjestöjen toimintaa.

Neljäs ehdotus rauhantyön pitkäjänteisestä tukemisesta on tuoda filosofit ja uskonnolliset johtajat rauhantyön keskiöön. Rauhantyö tarvitsee arvojohtajuutta.

Ukrainan tilanteen mediadiskurssia hallitsevat tällä hetkellä sotilasanalyytikot, jotka tahtomattaankin normalisoivat odotetun sodan ja samalla teknillistävät todellisuuden, jonka syvin luonne uhkaa kuitenkin olla mittaamaton määrä inhimillistä kärsimystä ja toisaalta kansainvälisen järjestyksen uudelleenmääritys. Filosofia ja uskonnot eivät aina ole olleet rauhan asialla, mutta meidän kannattaa uskoa niiden potentiaaliin rauhandiskurssin määrittämisessä niin idässä kuin lännessäkin.

Viidenneksi, Suomen ja Euroopan Unionin tulee sitkeästi vahvistaa tukeaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen rakentamiselle. Kyseessä ei ole vain pienen valtion etu, vaan kyseessä on kaikkien kestävään rauhaan uskovien etu.

Jussi Ojala

Kirjoittaja on Suomen kristillisen rauhanliikkeen puheenjohtaja.