Ari Tarkiainen: Arkipäivän militarismista

Sodan uhka

Olen pitkään pohtinut nykypäivän militarismia ja sitä, miten siihen voisi tarttua. Ajattelin sotilasparaateja, noita voiman ja uhon spektaakkeleita, ajattelin sotilasvallankaappauksia ja ajattelin sitä, miten sotilaat, aseet ja armeija ovat olleet esillä, mutta usein piilotettuna.

Nyt on aika toinen. En muista, että aseita ja ammuksia olisi käsitelty koskaan aiemmin Ylen uutisissa niin perusteellisesti kuin nykyisin.

En muista myöskään sellaista aikaa, että sotilas tai sotaan ja aseisiin liittyviä asiantuntijoita olisi pyydetty kommentoimaan näin paljon julkisuudessa.

Maailmaa luonnehtii yleisesti epävarmuus ja uhka, suoranainen pelko siitä, että jotakin kauheaa tapahtuu.  Puhutaan, että mannerlaatat ovat liikkuneet ja aika ei ole niin kuin ennen. Yksi tällaisen puheen ja ajattelutavan takana oleva suurempi yhteiskuntaamme koskeva muutos koskee juuri käsityksiämme siitä, millainen suhde meillä aseisiin, armeijaan ja sotaan.

Toinen muutos liittyy käsitykseemme siitä, mikä on isänmaa ja miten ymmärrämme kansallisuuden ja ajatuksen kansallisesta suvereniteetista. Usein vastauksena on puolustus; ilman sitä ei ole mitään. Maata on puolustettava, vaikka hintana voi olla oma kuolema. Tämä kansalaisten jakama tunne piilotetaan usein isänmaahan, yhteisöön, paikkaan ja seutuun. Puhutaan koti, uskonto ja isänmaa – pyhästä triangelista.

Historiaa

Yksi tapa tarkastella tällaista kehitystä on puhua militarismista ja sen noususta. Asiaa käsitteli jo vuonna 1907 Karl Liebknecht kuuluisassa teoksessaan Militarismi ja antimilitarismi.  Liebknecht jäsentää erinomaisesti militarismin käsitettä ja sen ulottuvuuksia.  Liebknechtin mukaan militarismi on tärkeimmistä ja voimakkaimmista elämän ilmauksista ihmiskunnan historiassa. Sen taustalla on ihmisyhteisön halu suojella itseään ja samalla säilyttää olemassaolonsa.

Militarismin historia paljastaa samalla ihmiskunnan kehityksen yhden ytimen. Keskeisiä elementtejä evoluutiossa ovat olleet aseisiin liittyvät keksinnöt, joiden myötä ihmiskunnan historia on ollut sotien ja valloittamisen historiaa. Valta on saatu väkivalloin ja usein valtaa hallitaan samalla tavalla.

Nykyisessä kansallisvaltioiden maailmassa armeija on vahvasti kansallinen instituutio, jota myös erilaisten yhteistyösopimusten kautta vahvistetaan. Liittouma tai liittokunta nähdään monasti puolustuksen näkökulmasta, ei siis hyökkäyksen.

Militarismissa on Liebknechtin mukaan kaksi dimensiota. Ensimmäinen ulkoinen militarismi on valmistautumista ulkoista uhkaa vastaan ja toinen on valmistautumista sisäiseen uhkaan. Niiden ero on usein veteen piirretty viiva.

Armeija lukkona

Militarismia on joskus kuvattu niin, että se on valtio valtiossa. Olennaista militarismissa on kurinalaisuus ja tottelevaisuus, joka tulee näkyviin armeijan kasvatustehtävästä – pojista tehdään miehiä.

Militarismi korostaa uhrautumista isomman puolesta, isänmaallisuus on uhrin antamista muiden ja isänmaan puolesta.

Isänmaallisuus ei ole militarismia, mutta militaristi haluaa, että näiden kahden käsitteen välillä on yhtäläisyysmerkki.

Militarismi on armeijaa ja sotilaita palveleva maailmankuva, joka pohjaa pakkoon ja aseisiin. Tätä mentaliteettia pidetään yllä sotilasmusiikilla ja marssilauluilla.

Kun militarismi laajenee yhteiskuntaan armeijan ulkopuolelle, olemme kohdassa, jossa sisäinen ja ulkoinen militarismi kohtaavat. Tarvitaan tarkkailua, tiedustelua ja erityisesti tarvitaan investointeja puolustukseen, aseisiin ja armeijaan.

Militarismi ei elä ilman kieltä ja se hyödyntää monasti laajasti retoriikkaa ja viljelee propagandaa saadakseen siviiliväestön puolelleen. Olennaista tällöin on esittää joukko argumentteja, joilla perustellaan uhkan mahdollisuus ja sen pohjalta luodaan mielikuva puolustautumisen ja turvallisuuden välttämättömyydestä.

Nykymaailmassa militarismia ylläpitävät monet tekijät, joista yksi keskeinen on aseteollisuus ja sen taloudelliset intressit. Ilmiönä turvallisuuden ja militarismin liitto on kaikkialle ulottuva eräänlainen tahmainen verkko, johon yhteiskunta kiedotaan.

Silloin tärkeäksi nousee myös muu infrastruktuuri- maantiet, sillat, rautatiet, vesistöt, rakennukset ja koko hallinto. Samalla keskiöön asettuvat energia- ja dataverkot, strategiset teollisuudenalat ja väestönsuojat.

Suomessa vapaaehtoinen maanpuolustustyö on viime vuosina lisääntynyt nopeasti. Naisilla on myös ollut pitkään oikeus osallistua vapaaehtoisena varusmiespalvelukseen miesten rinnalla. Tasa-arvoa siis sekin.

 Sisäinen militarismi

Erinomainen esimerkki sisäisestä militarismista ovat aina olleet sotilasvallankaappaukset. Armeija siis itse katsoo tai toimii jonkun toimeksiannon mukaan, että sen tulee ottaa valta demokraattisesti valitulta johdolta.

Muutama esimerkki valaisee asiaa – Espanjan vallankaappaus 1936, Egyptin vallankumous 1952, Brasilian vallankaappaus 1964. Kreikan vallankaappaus 1967, Chilen sotilasvallankaappaus 1973, Argentiinan vallankaappaus, Turkin vallankaappaus 1980. Näissä kaikissa sotilaat ovat ottaneet vallan ja näitä voisi pitää militarismin voittoina.

Liebknecht katsoi, että militarismissa vihollinen on tosiasiassa kotimaassa ja tarkoitti sillä marxilaisena työväenluokkaa. Militarismi sitoo kapitalismin ja militarismin Gordionin solmuun.

Suomessa armeijan rooli vuodesta 1918 eteenpäin on ollut sangen keskeinen, kun nuorta valtiota alettiin rakentaa.

Ulkoinen militarismi

Politiikassa ulkoinen militarismi tarkoittaa sotilasmenojen suosimista, armeijan vahvaa vaikutusta politiikkaan, jossa sotilaallinen voima on tärkein ratkaisu kriiseihin tai uhkiin. Uhka on siis ulkopuolinen ja keskeinen peruste puolustukseen panostamiseen.  Malliesimerkkinä mainitaan usein 1800- luvun Preussi ja Hitlerin Saksa, 1930- luvun Japani ja Italia.  Tosiasiassa armeija aina ollut aina kaikkialla keskeinen hallitsijan tai valtion vallan väline, keino säilyttää sisäinen ja ulkoinen suvereniteetti.

Turvallisuus vastauksena uhkaan

Militarismin keskeinen motiivi nousee huolesta, olemmeko turvassa vai uhkaako meitä joku tai jokin. Turvallisuus on ihmiselle monia asioita, mutta militarismi nostaa ensimmäiseksi valtion ja puolustuksen. Kun ne on hoidettu turvallisuusuhkaa ei ole.

Militarismin nousu näkyy julkisen keskustelun heijastuminen tavallisten ihmisten omien turvattomuuden ja jopa ahdistuksen kokemuksien kautta yhteiseksi jaetuksi kokemukseksi. Me olemme vaarassa, meitä uhataan ja uhkaaja on tuo viholliseksi nimetty.

Kokemus voi yksittäisen ihmisen tapauksessa olla aito, mutta siihen vaikuttaa myös se, miten uhista julkisuudessa puhutaan ja miten niitä tulkitaan.

Lopuksi

Arkipäivän militarismi ei tarkoita sitä, että yhteiskunta valmistautuisi sotaan näkyvin sotilaallisin tunnuksin. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että sodan mahdollisuus alkaa ohjata yhä useampia yhteiskunnan ratkaisuja. Myös kansalaiset laajasti jakavat tämän.

Turvallisuus muuttuu eräänlaiseksi linssiksi, jonka läpi tarkastellaan koulutusta, taloutta, teknologiaa, infrastruktuuria ja kansalaisuutta. Juuri siksi militarismista on syytä keskustella – ei vain armeijan vaan koko yhteiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta.

***

Ari Tarkiainen on maailmaa aktiivisesti seuraava ja asioita pohtiva eläkeläinen, joka on kiinnostunut sodan ja rauhan kysymyksistä monen muun asian ohessa, joka työelämässä ollessan toimi Karelian ammattikorkeakoulussa lukuisissa kansainvälisissä, valtakunnallisissa ja alueellisissa hankkeissa eri tehtävissä 1990- luvun puolivälistä eteenpäin, sekä 2002 -2009 Joensuun yliopistolla tutkijana

Rauhanliiton blogit sivuilla  tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tai  tutkijoita / yhteiskunnallisia ajattelijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.