Ari Tarkiainen: Turvallisuuden pyhä lehmä

 ”Mielestäni atomipommi on hyödyttömin ase, mitä koskaan on keksitty. Sitä ei voida käyttää mihinkään järkevään tarkoitukseen. Se ei ole edes tehokas puolustusväline itseään vastaan.”
George F Kennan, 1981

Kun puolustuksen parlamentaarinen työryhmä esitti raportissaan suunnitelmansa puolustusmenojen nostamista 3,5 prosenttiin bruttokansantuotteesta, keskustelu keskittyi siihen, kuinka paljon rahaa puolustukseen tarvitaan. Vähemmälle huomiolle jäi kysymys siitä, mitä turvallisuus oikeastaan tarkoittaa ja miten puolustus ja turvallisuus ovat suhteessa toisiinsa. Samoin se, mistä muusta raha on väistämättä pois ja onko esitys realistinen.

Raportin keskeinen viesti on, että puolustusmenoja tulee tarkastella ylivaalikautisena kysymyksenä ja tavallaan samanlaisena kuin valtionvelkaa. Raportti kokoaa yhteen Suomen puolustushallinnon tarpeet keskustelun pohjaksi.

Elämme parhaillaan hyvin epävarmaa ja jännitteistä aikaa, jossa puolustus ja turvallisuus nousevat poliittiseen keskusteluun harva se päivä.  Monen mielestä aikamme on uuden militarismin aikaa, jossa kysymys puolustus- ja turvallisuuspolitiikasta on yhteen asentoon lukittu, jolle ei ole vaihtoehtoja. Puolustus edellä on nyt mentävä.

Itse kuitenkin asettaisin kyseenalaiseksi sen, onko näin laajamittainen asevarustelu tarpeen ja mihin asevarustelu on vastaus. Onko turvallisuus muuttunut pyhäksi lehmäksi, jota puolustus hallitsee.

Sotilaallisen turvallisuuden lisäksi turvallisuudessa on eri ulottuvuuksia kuten taloudellinen turvallisuus ja ruokaturva. Kuitenkin ne jäävät keskustelussa sangen vähälle huomiolle. Samoin hyvinvointivaltion luoma luottamus ja siitä seuraava turvallisuuden kokemus eivät kuulu keskusteluun.

Selitys nykyiseen puolustukseen panostamisesta löytyy maailmanpolitiikan ja valtarakenteiden murroksesta. Euroopassa Ukrainan sota on ajanut Euroopan turvallisuuden kriisiin eikä ratkaisua näytä löytyvän. Hyökkäys osoitti selkeästi sotilaallisen voiman mahdin ja löi kiilan itäisen ja läntisen Euroopan välille.

On ymmärrettävää, että sota on tullut lähelle Suomea ja Venäjän uhka halutaan ottaa vakavasti. Kuitenkin Suomella on monella mittarilla vakavasti otettava puolustus ja iso asevelvollisuusarmeija. Ehkä siihen panostamisen sijaan tulisi tehdä jotkut asiat toisin.

Asevarustelun hintalappu ei ole pieni

Maailmassa näyttää olevan aina rahaa puolustukseen ja aseisiin, mikä ei yllättävää.  Siprin tilastojen mukaan vuonna 2024 maailmassa asevarustelun kustannukset olivat 10 % aiempaa vuotta enemmän ja kaiken kaikkiaan asevarustelu maksoi globaalisti 2718 miljardia dollaria 2334 miljardia euroa. Listaa johtaa Yhdysvallat – noin 997 miljardia dollaria, sitten Kiina- 314 miljardia dollaria, Venäjä – 149 miljardia ja Intia 86 miljardia.

Euroopan näkökulmasta Suomi on puolustusmenojen listalla korkealla. Menot ovat 6 -7 miljardia ja menojen bruttokansantuoteosuus on 2,2-2,4 %.  Suurten maiden osalta menot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat Saksassa ja Ranskassa noin 2%, Italiassa 1,5- 1,7 % ja Espanjassa 1,3-1,5%.

Perinteisen ajattelun mukaan puolustus on paras hyökkäys ja riittävä pelote on sellainen. Sellainen on siis rakennettava.  Toinen vanha argumentti liittyy- suvereniteetin turvaamiseen. Ilman panostuksia puolustukseen pienenä maana olemme houkutin vihamielisille ja aggressiivisille tahoille. Tyhjiö siis täyttyy aina.  Kolmas perustelu liittyy sopimuksiin ja niiden velvoitteisiin. Sopimukset sitovat eikä niille ole vaihtoehtoa. Puolustuksen ja turvallisuuden näkökulmasta Suomea velvoittaa Nato-jäsenyys ja DCA-sopimus Yhdysvaltojen kanssa.

Neljäs tänä päivänä kaikkein olennaisin perustelu liittyy teknologian nopeaan kehitykseen ja sen mahdollistamaan uudenlaiseen sodankäyntiin- puhutaan hybridisodasta ja kyberhyökkäysten vaarallisuudesta. Suomenkin on niihin uhkiin varauduttava.

Kaikki nämä ovat perusteltavissa, mutta itsestään selviä pakkoja nekään eivät ole. Kun asiat nähdään yksiulotteisena itsestäänselvyytenä, ollaan vaarallisilla vesillä.

 Vaihtoehtoja on – miksi niistä ei puhuta

Vahvaa puolusta painottavalle linjalle on vaihtoehto.  Unohdetaan, että demokratia ei pohjaa yksimielisyyteen vaan oikeastaan erimielisyyteen. Erimielisyyden myöntäminen ja vaihtoehtojen käsittely on demokratian ydin.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli kylmän sodan aikaa, joka tiivistyi varustelukilpaan ja avaruuden valloitukseen. Pian kuitenkin ymmärrettiin, että asevarustelua tuli hillitä.

Yhdysvaltalainen diplomaatti ja strategisti George F. Kennan avaa lausumassaan nykyisen asevarustelun keskeisen ytimen – mikä on ydinasepelotteen mieli ja merkitys. Se, kenellä ydinase on ja missä ydinaseet maantieteellisesti ovat, palaa keskusteluun aina uudestaan.  Keskustelu ydinaseista on palannut vahvasti Eurooppaan ja Suomessakin on alettu keskustella ydinaseista ja niihin liittyvästä lainsäädännöstä ja sotilaallisen yhteistyön velvoitteista.

Ydinaseiden valmistamisen estäminen on myös Iranin kriisin taustalla.

Puolustuksen innovaatiot eivät välttämättä tuo rauhaa

Suomessa on alettu puhua, että puolustusmenot sidottaisiin talouskasvuun, minkä lisäksi t&k – panostukset ohjattaisiin selkeämmin puolustukseen ja turvallisuuteen. Itse pidän tällaista ajattelua erikoisena, koska toimialalta ei todennäköisesti löydy uutta Nokiaa. Suomi ei nouse joillakin panssarivaunuilla eikä muillakaan aseilla.

On toki myönnettävä, että puolustus- ja turvallisuusteollisuudella on ollut erittäin suuri merkitys ja toisen maailmansodan aikana Vannevar Bushin idea laajasta valtion rahoittamasta tiede- ja teknologiapolitiikasta luotiin juuri noille perustoille.

Asevarustelu on ollut tärkeä innovaatioiden moottori, erityisesti ilmailussa, elektroniikassa, tietoliikenteessä ja avaruuden valloituksessa.

On kuitenkin täysin kiistanalaista, että teknologian kehitys tulisi edelleen valjastaa asevarustelun käyttöön. Kyse on kuitenkin aina yhteisistä rahoista, jotka veroilla ja maksuilla kansalaisilta kerätään. Asevarustelu ei ole välttämätöntä, eikä se ole ainoa vaihtoehto. Se ei juurikaan edistä suurinta ihmiskunnan haastetta ilmaston lämpenemistä – päinvastoin.

Ehkä kaikkein pulmallisinta puolustus- ja turvallisuuskeskustelussa on, että ilmastonmuutoksen haasteet unohtuvat saman tien.

Lopuksi

On selvää, että Suomen on ylläpidettävä uskottavaa puolustusta muuttuneessa turvallisuusympäristössä. Kysymys kuuluu kuitenkin siihen, missä määrin turvallisuutta voidaan rakentaa myös muilla keinoilla ja kuinka rajalliset resurssit tulisi jakaa eri turvallisuuden muotojen kesken. Voisiko Suomi tehdä muutakin?

Euroopan taloudellista ja turvallisuusyhteistyötä pitää tiivistää ja kansainvälisten instituutioiden asemaa tulee vahvistaa. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi eurooppalaisen turvallisuusyhteistyön vahvistamista kuten presidentti Niinistö on esittänyt.

Sodat päättyvät aina jonkinlaiseen sopimukseen. Siksi turvallisuuspolitiikan vaikein kysymys ei ole, kuinka varaudumme seuraavaan sotaan, vaan kuinka luomme edellytyksiä seuraavalle rauhalle. Se on todellinen vaihtoehto nykyiselle linjalle ja sellaista keskustelua tulisi käydä paljon nykyistä enemmän.

Demokratian tehtävä ei ole vahvistaa pyhiä lehmiä vaan arvioida jatkuvasti, tuottavatko valitut keinot todella sitä turvallisuutta, jota niiden väitetään luovan.

Ari Tarkiainen
Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja. 

Avasimme  Rauhanliiton sivuilla tilan uusille blogi-kirjoittajille

Ensimmäisenä kirjoittajana on Ari Tarkiainen, joka esittelee itsensä seuraavalla tavalla:

Ari Tarkiainen – kuka minä olen

Olen maailmaa aktiivisesti seuraava ja asioita pohtiva eläkeläinen, joka on kiinnostunut sodan ja rauhan kysymyksistä monen muun asian ohessa.

Olen koulutukseltani humanisti, kasvatus- ja yhteiskuntatieteilijä – HuK, KM ja YTT ja olen Suomen tietokirjailijoiden jäsen.

Olen työelämässä ollessani toiminut Karelian ammattikorkeakoulussa lukuisissa kansainvälisissä, valtakunnallisissa ja alueellisissa hankkeissa eri tehtävissä 1990- luvun puolivälistä eteenpäin. Olin vuosina 2002 -2009 Joensuun yliopistolla tutkijana, jonka jälkeen palasin ammattikorkeakouluun. Työssäni olen kirjoittanut lukuisia artikkeleita ja raportteja eri aiheista.

Olen väitellyt 2009 Innovaatiopolitiikan retoriikasta ja perehtynyt tieteen ja teknologian tutkimukseen, minkä lisäksi minua kiinnostavat historia sekä talouden ja politiikan teoriat, mutta myös yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöt.