Afganistanilaisen valokuvaajan Reza Adibin ja suomalaisen kuvataiteilija Satu Söderholmin näyttely ( 5.6-5.7)
Helsingin Vilhonvuorenkatu 7–9 A:ssa on esillä 12. kesäkuuta–5. heinäkuuta 2026 aivan erityinen näyttely. Näyttely kokoaa yhteen afganistanilaisen valokuvaajan Reza Adibin ja suomalaisen kuvataiteilija Satu Söderholmin töitä. Söderholm esittelee näyttelyssä installaatioitaan ensimmäistä kertaa.
Adibin ja Söderholmin matka kohti tätä näyttelyä on kestänyt useita vuosia. He tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2020, pian sen jälkeen, kun Reza Adib perheineen saapui Helsinkiin oltuaan sitä ennen lähes kaksi ja puoli vuotta Kreikassa, josta kuusi kuukautta tästä ajasta perhe asui Lesvoksen saarella sijaitsevassa Moriassa, yhdessä maan pahamaineisimmista siirtolaisleireistä.
Reza Adib oli joutunut pakenemaan Afganistanista, koska hän oli siellä tunnettu toimittaja. Journalismi on ollut vaarallinen ammatti hänen maassaan vuosikymmeniä. Moriassa hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin matkapuhelin, jolla hän otti tuhansia valokuvia. Tässä näyttelyssä esillä on näistä kuvista hieman yli tusina.
Adib muistelee ensimmäistä kohtaamistaan Satu Söderholmin kanssa: ”Tulimme Suomeen koronaviruspandemian aikana. Olimme vielä karanteenissa Uudenmaankadun vastaanottokeskuksessa, kun sain viestin Kreikasta: ’Helsingissä on henkilö, joka haluaisi nähdä valokuviasi.”Hän hymyilee jatkaessaan: ”Kreikkalaiselle ystävälleni nimi Satu oli arvoitus. Minua varoitettiin, ettei ollut selvää, kuuluiko nimi miehelle vai naiselle.” Sati Söderholm osoittautui naiseksi jolla on lähes kahdenkymmenen vuoden kokemus sosiaalityöntekijänä työskentelystä, joista viimeiset viisi turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksissa.
Hän kertoo: ”Jätin sosiaalityöntekijän työni viime kesänä. Se oli minulle hyvin vaikea päätös, koska olen 12-vuotiaasta asti haaveillut merkityksellisen työn tekemisestä ihmisten auttamiseksi.” Hän lisää: ”En ollut koskaan ajatellut jättäväni sosiaalityön lopullisesti, enkä ole vieläkään varma, olenko tehnyt niin. Mutta koitti hetki, jolloin en enää nähnyt mahdolliseksi tehdä sosiaalityötä eettisesti. Oli hyvin vaikea päättää tarkalleen, milloin järjestelmästä on lähdettävä, ja epäröin pitkään. Kun työpaikkani Vantaan vastaanottokeskus muutettiin niin sanotuksi paluukeskukseksi, tajusin, että siellä jatkaminen tarkoittaisi sitä, että ihmisten auttamisen sijaan toimisin epäoikeudenmukaiseksi kokemani järjestelmän osana.”
Yksi Söderholmin näyttelyn vaikuttavimmista teoksista on harmaan sävyissä tehty sommitelma. Harmaat paperikansiot on pinottu pöydälle harmaan pöytävalaisimen alle. Kaksi tuolia seisoo pöydän vastakkaisilla puolilla, ja kaksi punaista ympyrää tarjoavat ainoan väripilkun:
toinen pöydällä olevassa papereissa, ja toinen tuolilla, joka on varattu henkilölle, joka päättää pöydän toisella puolella lähes läpikuultavalla muovituolilla istuvan kohtalon.
Söderholm pohtii, että uransa aikana sosiaalityöntekijänä hän on ymmärtänyt, kuinka pienestä lopulta on kiinni, päätyykö yhteiskunnassa ns. pärjäävien vai marginaaleissa elävien joukkoon. Suuri merkitys on sillä, mihin ja milloin ihminen sattuu syntymään.
Ajatus yhteisestä projektista syntyi heti Adibin ja Söderholmin ensimmäisen tapaamisen jälkeen. COVID-19-rajoitukset kuitenkin viivästyttivät projektia.
Söderholm huokaa: ”Kaikki oli valmista Rezan näyttelyä varten Kaapelitehtaan galleriassa, kun uudet rajoitukset tulivat voimaan ja näyttely jouduttiin purkamaan ennen avajaisia.”
Jo ennen sosiaalityöntekijän uransa päättymistä Söderholm opiskeli valokuvausta. ”Olin ottanut paljon valokuvia turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksista, jotka olivat tuolloin suljettuina sillä perusteella, ettei niille ollut enää käyttöä. Samaan aikaan tiesin Kreikan pakolaisleirien olevan täysin ylikuormitettuja”. Siksi hän yritti löytää jonkun leirien sisältä näyttämään niiden todellisuutta.
Kun Söderholm ja Adib tapasivat, he huomasivat, että heidän valokuvansa puhuivat monista samoista teemoista: pakkomuutosta, epävarmuudesta ja poliittisten päätösten inhimillisistä seurauksista. Monet näyttelyn ensimmäisistä kävijöistä arvostivat Adibin valokuvien esiin tuomaa kauneutta arjen kauhistuttavasta todellisuudesta huolimatta. Istuessamme pienessä ruokasalissa Adib muistelee: ”3 500 hengelle tarkoitetussa leirissä oli yli 20 000 ihmistä. Perheeni jakoi teltan kahden muun perheen kanssa. Meidän piti nousta kello 5 jonottamaan aamiaista, sitten taas lounasta ja päivällistä. Kaiken kaikkiaan jonotimme jopa kuusi tuntia päivässä. Sama koski myös wc-tiloja, joissa odotusaika oli vähintään tunti. Lapsilla ei ollut mahdollisuutta saada koulutusta, eikä tietenkään pääsyä terveydenhuoltoon.”
Adib huomauttaa: ”Lapset hymyilivät ja yrittivät leikkiä jopa kamalimmissa olosuhteissa. Aikuisen on päätettävä, miten hän valokuvaa katsoo ja mitä siinä näkee.”
Adib ymmärtää ystävänsä Satu Söderholmin vaikeudet päättää, jatkaako työskentelyä vastaanottokeskuksessa vai ei. Hän muistelee: ”Moriassa oli raskaana oleva nainen, joka vietiin sairaalaan synnyttämään vauvaansa ja palasi sitten samaan telttaan vastasyntyneen kanssa. Yritettyään epätoivoisesti hoitaa vauvaa näissä oloissa, äiti meni leirillä olevien sairaanhoitajien luo, asetti vauvan pöydälle yhden heistä eteen sanoen: Lapsi kuolee näissä teltoissa, vie hänet pois.’”
Adib toteaa, että kyseistä sairaanhoitajaa ei enää nähty leirillä tuon tapahtuman jälkeen. ”Hänen täytyi tässä tilanteessa lähteä, kuten Satu teki omassa työssään, kun se hetki tuli.”
Adib ja Söderholm kertovat valinneensa näyttelyn avajaisajankohdan tarkoituksella EU:n maahanmuuto- ja turvapaikkasopimuksen aattoon. 12.6.2026 voimaan tullut tuo suuria muutoksia EU:n maahanmuuttosääntöihin ja lisää ihmisoikeusloukkausten riskiä. Yksi sopimuksen huolestuttavimmista kohdista on suunnitelma perustaa ”palautuskeskuksia” Euroopan ulkopuolisiin kolmansiin maihin ihmisille, joiden turvapaikkahakemus on hylätty.
”Jos EU:n sisällä sijaitsevien pakolaisleirien todellisuus ei näy niiden ulkopuolella asuville ihmisille, mitä voimme odottaa, kun näitä palautuskeskuksia perustetaan jonnekin Albaniaan, Uzbekistaniin tai Ugandaan? Kuka tietää, mitä niiden sisällä tapahtuu?”. Adib kysyy.
Adibilla on myös omakohtaista kokemusta siitä, ettei pakolaisleirien tilanteesta ole niiden ulkopuolella. Suomessa hänen perheensä tapausta pidettiin yhtenä niistä, jotka oli määrä palauttaa Kreikkaan, turvalliseksi pidettyyn maahan, jonka olosuhteet etenkin pakolaisina tulleille lapsiperheille ovat kuitenkin erittäin huonot.
” Vasta sen jälkeen, kun yksi YK:n elimistä pysäytti karkotuksemme sinne lastemme vaikean tilanteen vuoksi, Suomi lähetti Kreikkaan asiantuntijoita perehtymään tilanteeseen. Jouduimme odottamaan viisi vuotta ennen saimme luvan jäädä Suomen ja alkaa rakentaa tänne tulevaisuuttamme.”
Näyttelyn esittely, haastattelu ja kuvat:
Oksana Chelysheva
