Ari Tarkiainen: Raja turvallisuuden toivona

Raja on käsite, johon Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikassa joudutaan ottamaan kantaa.  Erityisen kiinnostavaa on, miksi rajasta on tullut nopeasti tabu, josta puhuminen koetaan avoimesti kiusallisena ja sopimattomana. Rajasta keskusteltaessa lähtökohtainen oletus voi muuttua itsestäänselvyydeksi ja välttämättömäksi.

Kun jokin turvallisuuspoliittinen ratkaisu esitetään välttämättömänä, huomio siirtyy helposti pois siitä, miksi juuri tähän ratkaisuun on päädytty.  Keskustelu siirtyy vain siihen, miten tätä ”välttämättömyyttä” toteutetaan. Vaihtoehtojen pohtimista aletaan pitää vastuuttomana, vaikka kysymys olisi demokratiaan kuuluvasta keskustelusta.

Historian saatossa Suomen rajat ovat idässä muuttuneet usein. Raja on viimeksi ollut koetuksella ja muuttunut talvi- ja jatkosodassa.

Nationalismi ja itäraja

Raja on laajemmin politiikan kannalta tärkeä, koska sillä perustellaan monet ulko- ja turvallisuuspolitiikan ratkaisut, asetetaan tavoitteet ja valitaan keinot. Rajan yli Suomen valtion valta ei ulotu.

Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on monia ulottuvuuksia.  Timo Miettinen toteaa uudessa teoksessaan, että nykyisen kansallisvaltion taustalla oleva ajatus on muuttunut radikaalisti eteenpäin katsovasta, avoimesta ja edistyksellisestä ideologiasta menneisyyteen suuntautuneeksi, sulkeutuneeksi suojautumiskeinoksi.   

Kansakuntia alettiin 1800-luvusta eteenpäin hahmottaa erillisinä toimijoina, jotka kamppailevat olemassaolosta ja elintilasta maailmassa. Kansakunnalla on omia etuja ja tarpeita, joista on pidettävä kiinni. Sen vuoksi rajoja tulee puolustaa.

Nationalismin perusteesin voi Miettisen mukaan tiivistää näin: joukko ihmisiä muodostaa kohtalonyhteyden, joka heillä on jaetun alueen, menneisyyden tai oletetun kansanluonteen nojalla. Vaikka nuo ihmiset eivät tunne toisiaan, he kokevat kuuluvansa yhteen.

Nykyinen moderni kansallisvaltio on pitkän kehityksen tulos ja senkin ”ajallisuus” ja historiallisuus pitää muistaa.

Kansallisvaltiosta muodostui siis kehys, jonka piirissä ihmiset saattoivat osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen sekä vaatia valtiolta koulutusta, turvaa ja hyvinvointia. Siitä tuli kansan turvallinen koti.

Rajan monet merkitykset

Kansallisvaltion eetoksessa rajat alkoivat nopeasti näyttäytyä lähes luonnollisina. Sotia käytiin rajoista ja alueista aiemminkin, mutta nyt sodalla oli oman kansakunnan kivijalka. Siitä saatiin oikeutus sekä puolustautumiseen että hyökkäykseen.

Kansainvälisessä politiikassa raja ei ole kuitenkaan vain maantieteellinen viiva, vaan pikemminkin se on poliittinen, oikeudellinen ja symbolinen käsite.

Rajan sijainnista, tulkinnasta ja oikeudellisesta asemasta  voidaan kiistellä ja se on keskiössä Ukrainassa ja oikeastaan kaikissa maailman kriisipesäkkeissä. Raja on kiistan keskellä, ei sen reunalla ja usein vielä kriisin syy.

Ukrainan sota on tehnyt näkyväksi sen, kuinka perustavanlaatuinen merkitys valtioiden rajoilla ja alueellisella koskemattomuudella edelleen on. Samalla kyse on suvereniteetista, kansojen poliittisesta itsemääräämisoikeudesta ja siitä, voidaanko kansainvälistä järjestystä muuttaa voimakeinoin.

Suomen kannalta sota on korostanut itärajan turvallisuuspoliittista merkitystä, mutta se ei yksin selitä Suomen kaikkia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja.

Voiko rajan nähdä toisinkin

Voidaan oikeutetusti kysyä, onko raja todellinen ja aito turvallisuuspoliittinen realiteetti, jolle ei ole vaihtoehtoja. Vai onko rajasta tehty sellainen, kun se on liitetty osaksi turvallisuuspoliittista doktriinia.

Sen tavoite on tehdä asioista väistämättömiä ja reaalisia. Jos doktriini ohjaa sitä, miten asian suhteen tulee ajatella ja toimia, ideologialla luodaan käsitys siitä, mihin doktriini laajemmin liittyy.

Jos asia on väistämätön, syyn ja seurauksen välillä on kausaalisuhde. Politiikan retoriikka hyödyntää argumentaatiovirheitä taivutellakseen kansalaisia. Tässä yhteydessä kiinnostavin on luonnollistamisen virhe.

Siinä sekoitetaan tietoisesti tosiasioita ja arvoja: siitä, että jokin ilmiö on yleinen, historiallinen tai taloudellisesti vallitseva, päätellään, että meidän pitää toimia sen mukaisesti.

Se, että meillä turvallisuus on kiinnitetty vahvasti konkreettiseen rajaan, on tästä hyvä esimerkki.

Meillä on rajan vartiointiin lukuisia valvontajärjestelmiä, jotka estävät ulkoiset uhkat, mutta tosiasiassa rajat valtioiden välillä vuotavat rajojen sulkemisista tai pakotteista huolimatta.

Nykyiset aseet kuten lennokit, pitkän kantaman aseet, elektroninen sodankäynti sekä uudet kyber- ja hybridisodan muodot ovat sekoittaneet perinteisen rajan ajatuksen.

Sodankäynti on, kuten Ukrainan sota osoittaa, yhä enemmän kauko-ohjattua sotaa. Fyysinen raja ylitetään helposti ja tuhot iskuissa saattavat laajat. Ihmiset ohjaavat ja aseet tekevät työn.

Rajasta on tullut nykyään ihan toisenlainen raja kuin aikoinaan. Raja ei ole enää pelkkä fyysinen raja.Voidaankin kysyä, missä turvallisuuspolitiikan raja sijaitsee. Onko valtakunnan rajalla, onko se teknologisissa verkoissa vai jossakin siellä, missä koko yhteiskunnan toiminta voidaan lamauttaa.

Rajan kaksi puolta

Nyt meillä itäraja on korostetusti erottava raja, ei kohtaamisen raja.

Yhteiskuntapoliittisesti vaikea kysymys on, milloin perustellusta varautumisesta tulee turvallisuusuhkien politiikkaa, jossa yhä useampi yhteiskunnallinen ilmiö luokitellaan turvallisuuskysymykseksi.

Turvallisuuden nimissä tehtävien ratkaisujen yhteydessä on kysyttävä, ovatko rajoitukset välttämättömiä, oikeasuhtaisia ja asianmukaisesti valvottuja. Turvallisuuden tavoittelu ei poista tarvetta arvioida keinoja demokraattisen oikeusvaltion periaatteiden näkökulmasta

Raja on yhtä kaikki todellinen, ja sen puolustaminen kuuluu valtion tehtäviin. Mutta raja ei itsessään takaa turvallisuutta, eikä sen olemassaolo ratkaise sitä, millaiseksi suhteemme naapureihimme muodostuu.

Turvallisuus rakentuu myös instituutioista, yhteistyöstä, kansainvälisestä oikeudesta ja kyvystä arvioida omia poliittisia valintoja.  Ehkä rajan todellinen merkitys ei lopulta olekaan vain siinä, mitä se pitää ulkopuolella, vaan myös siinä, millaisen maailman sen molemmille puolille kykenemme rakentamaan.