Joint Appeal to Uphold the Convention on the Prohibition of Anti-personnel Landmines and the Convention on Cluster Munitions

THE JOINT APPEAL ( Alla käännös suomeksi)

The global bans on anti-personnel landmines and cluster munitions are two of the most significant humanitarian achievements of the post-Cold War era and have saved tens of thousands of lives. The victims of these weapons are predominantly civilians, their families and communities. The 1997 Anti-personnel Mine Ban Treaty and the 2008 Convention on Cluster Munitions were adopted to end this legacy of civilian suffering. They have strengthened both human security and international security. Yet today, these hard-won norms are under threat.

Five States in the Baltic region have started the process of withdrawing from these treaties. This may lead others to do the same. These treaties were adopted to protect civilians in war. If they are eroded what other rules of war will be next? Perhaps the global bans on chemical or biological weapons? Or the Geneva Convention’s protections for prisoners of war?

 We, the signatories, appeal to States Parties to these life-saving treaties and to responsible political leaders to take urgent action to safeguard these instruments of international humanitarian law from further backsliding. We call on the withdrawing States to reconsider and reverse their decisions.

The Mine Ban Treaty and the Convention on Cluster Munitions are based on compelling evidence: that more than 80% of casualties from anti-personnel landmines, cluster munitions and other explosive remnants of war are civilians and that the military benefits from using these weapons is far outweighed by their appalling humanitarian impacts, which endure long after conflicts have ended.

Cluster munitions, which can each release dozens or even hundreds of individual submunitions, are designed to saturate wide areas. They were prohibited because they are inherently prone to indiscriminate effects. Their high failure rates — ranging from 10% to 40% — result in contamination of land with unexploded bomblets for years and even decades. Anti-personnel landmines were prohibited because they are incapable of distinguishing between a civilian’s footstep and that of a soldier, because evidence showed that they had made little or no difference in halting enemy advances in any conflicts since the Second World War, and because they were rarely cleared after hostilities – leaving a devastating legacy of civilian casualties and contaminated lands that has yet to be fully addressed. No compelling military rationale has since emerged to warrant their return.

Military commanders who have used antipersonnel landmines and cluster munitions, clearance experts who detect and destroy them, first responders and humanitarian workers who assist victims of these weapon, and advocates who monitor treaty compliance have long provided compelling evidence that the human cost of these weapons far outweighs any operational benefits. This understanding underpins the massive global support for the Mine Ban Treaty, with 165 States Parties, and the Convention on Cluster Munitions, with 111 States Parties. In both cases, armed forces of the countries that have joined have identified viable alternative means and methods of warfare without having to resort to these indiscriminate weapons.

There is no new evidence available today that justifies reversing these decisions. The risk to civilians is as grave as ever. The weapons themselves have not changed—but our knowledge of their long-term harm and of alternatives and the international consensus on their unacceptability, have grown stronger. If anything, these weapons have become even less relevant than when they were first banned due to technological advances in modern warfare.

It is especially concerning that certain States are citing heightened security threats in northeastern Europe as justification for leaving these treaties or for not opposing these withdrawals. These are instruments of international humanitarian law, designed to apply in wartime — situations of great insecurity when civilians are most at risk. Abandoning them at such a time undermines the very purpose for which they were created. This sets a bad example for other States to follow, threatening the protection of civilians provided by these two treaties. It also tears at the fabric of international humanitarian law itself that has been developed over generations to limit the brutality of war. If we let long-standing protections for civilians in war unravel, we are moving towards “war without rules”.

The positive impact of these treaties on human security is undeniable. Civilian casualties have dropped significantly, thanks to non-use (including by many non-party States), concerted clearance efforts and risk education for local communities. Thousands of square kilometers of contaminated land have been cleared and returned to productive use so people can walk in their communities and plant crops without fear.  More than 55 million stockpiled anti-personnel landmines and more than 1.4 million cluster munitions containing 179 million cluster submunitions have been destroyed.

Yet, this progress is fragile. Clearance efforts are already faltering in many countries due to reduced international aid funding. Renewed use of these weapons by any State would reverse decades of work and expand the scale of future clearance needs. It will result in a new generation of civilian victims and heightened insecurity for affected communities for generations to come.

We cannot afford to repeat the mistakes of the past. The evidence is clear. The human suffering is real. These treaties work. Upholding them is not only a legal and moral obligation—it is a strategic imperative for all who seek to limit suffering in war.

We call on all States to reaffirm their commitments, to urge those withdrawing to reconsider, and to prevent any further erosion of the humanitarian norms we have built together.

 

1. Kjell Magne Bondevik, Former Prime Minister and Minister of Foreign Affairs, Norway
2. Helen Clark,  Former Prime Minister of New Zealand (1999-2008) and former Administrator of the UN Development Program (2009-2017)

1. Carla Del Ponte, Former Chief Prosecutor, International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia (ICTY) and of the International Criminal Tribunal for Rwanda(ICTRLloyd Axworthy,  Former Minister of Foreign Affairs, Canada

1. Flavio Del Ponte, Former war surgeon, International Committee of the Red Cross

1. Giles Duley, CEO Legacy of War Foundation and first global UN Advocate for People with Disabilities in Conflict and Peacebuilding Situations

1. Jan Egeland, Former United Nations Under-Secretary-General for Humanitarian Affairs and Secretary-General of the Norwegian Refugee Council

1. Bjørn Tore Godal, Former Minister of Foreign Affairs and Minister of Defence, Norway

1. Thorbjørn Jagland, Former Prime Minister and Minister of Foreign Affairs, Norway and former Secretary General of the Council of Europe

1. Channapha Khamvongsa, Founder, Legacies of War

1. Bernard Kouchner,Former Minister of Foreign Affairs, France and Founder of Médecins sans Frontières

1. Patrick Leahy, US Senator from Vermont (1975-2023) and initiator of the US Landmine Export Moratorium Act & Leahy War Victims Fund

1. Robert Mood, Lt. General (ret.), Norway and former NATO and UN military leader

1. David Pratt, Former Minister of National Defence, Canada

1. Helena Ranta, Helsinki University, former war crimes investigator in Bosnia-Herzegovina and Kosovo

1. Elisabeth Rehn,  Former Minister of Defence, Finland and former Special Representative of the UN Secretary General

1. Bruno Stagno-Ugarte, Former Minister of Foreign Affairs, Costa Rica and Chief Advocacy Officer, Human Rights Watch

1. Erkki Tuomioja, Former Minister of Foreign Affairs, Finland

1. Phil Twyford,  Former Minister for Disarmament, New Zealand

1. Knut Vollebæk, Former Minister of Foreign Affairs of Norway

1. Jody Williams, Nobel Peace Laureate and Founding Chair of the Nobel Women’s Initiative

 

+++

This Appeal remains open for additional signatories by eminent persons through 2025. Potential signatories may add their support by contacting petersburg68@gmail.com

+++

KÄÄNNÖS

KÄÄNNÖS 16.6 julkistettu kansainvälisestä vetoomuksesta 

Vetoomus henkilömiina- sekä rypälease kieltosopimusten puolesta

Henkilömiinojen ja rypälepommien kansainväliset kieltosopimukset ovat eräät merkittävimmistä kylmän sodan jälkeisen aikakauden humanitaarisista saavutuksista, joilla on onnistuttu pelastamaan kymmeniä tuhansia ihmishenkiä. Näiden aseiden uhrit ovat pääsääntöisesti siviilejä, heidän perheitään ja yhteisöjään. Vuonna 1997 aikaansaadun henkilömiinojen kieltosopimuksen sekä vuonna 2008 aikaansaadun rypälease kieltosopimuksen tarkoitus on ollut lopettaa näistä aseista aiheutuva siviilien kärsimys. Nyt nämä sopimukset ovat uhattuna huolimatta siitä, että niiden avulla on pystytty vahvistamaan niin ihmisten omaa kuin kansainvälistä turvallisuutta.

Viisi Itämeren valtiota: Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola ovat aloittaneet valmistelun sopimuksista irtautumiseksi, mikä voisi johtaa siihen, että myös muita sopimuksen osapuolia seuraa perässä. Mikäli nämä siviilien suojelemiseksi sodan aikana tehdyt sopimukset purkautuu, herää kysymys mistä muista sodan säännöistä oltaisiin valmiita luopumaan seuraavaksi? Sallittaisiinko kemiallisten ja biologisten aseiden käyttö? Entä Geneven sopimuksen kieltämä sotavankien kidutus? 

Me allekirjoittaneet vetoamme näiden ihmishenkiä suojelevien sopimusten osapuoli -valtioihin,  sekä vastuussa oleviin poliittisiin päättäjiin ryhtymään kiireellisiin toimiin humanitaarisen oikeuden alasajon pysäyttämiseksi. Kehotamme sopimuksista irtautumista harkitsevia valtioita harkitsemaan uudelleen, ja perumaan aikeensa.

Henkilömiinojen sekä rypäleasekielto sopimuksilla on olemassa kiistattomat perusteet: henkilömiinojen, rypäleaseiden sekä sodassa räjähtämättömien panosten uhreista yli 80% on siviilejä, eikä näiden aseiden rajallinen sotilaallinen hyöty riitä korvaamaan niiden käytöstä aiheutuvaa mittavaa humanitääristä kärsimystä, joka jatkuu pitkään konfliktin päättymisen jälkeen. 

Jopa satoja pienempiä räjähteitä kantavat rypälepommit on suunniteltu leviämään vaikutukseltaan laajalle alueelle. Nämä on kielletty siksi, että ne toimivat umpimähkäisesti valikoimatta uhrejaan. Rypälepommit ovat toiminnaltaan epäluotettavia, minkä vuoksi 10%-40% niiden levittämistä räjähteistä eivät laukea, tulee “suutareita” ja  tekevät liikkumisesta alueella hengenvaarallista vuosikymmeniksi eteenpäin. Henkilömiinat kiellettiin, koska ne eivät kykene erottamaan siviilejä sotilaista, niiden kyky hidastaa hyökkääjän etenemistä on ollut toisen maailmansodan jälkeen todistetusti vähäistä  tai olematonta, eikä niitä ole useinkaan  saatu raivattua konfliktien päätyttyä, ja siten aiheuttaen valtavan ongelman siviiliuhrien ja käyttökelvottoman maaperän muodossa myös konfliktin jälkeen. Ei ole ollut ilmaantunut mitään uutta vakuuttavaa sotilaallisesti perusteltua syytä niiden palauttamiseksi.

Henkilömiinoja ja rypälepommeja käyttäneet asevoimien komentajat, kyseisiä räjähteitä paikantavat ja purkavat raivausasiantuntijat, uhreja auttavat ensihoitajat ja humanitaariset työntekijät sekä kieltosopimusten valvojat ovat pitkään esittäneet painavia todisteita siitä, että näiden aseiden inhimillinen hinta on aivan liian korkea niiden sotilaalliseen hyötyyn nähden. Asiantuntijoiden näkemys antaa vakuuttavan perustelun 165 maan allekirjoittaman henkilömiinojen kieltosopimuksen sekä 111 maan allekirjoittaman rypälepommien kieltosopimuksen laajalle kansainvälisesti tuelle. Kyseisiin asekieltosopimuksiin liittyneiden maiden asevoimat ovat kyenneet korvaamaan nämä umpimähkäisesti toimivat aseet vaihtoehtoisilla asejärjestelmillä ja taistelutavoilla. 

EI ole mitään uutta , todistettavaa sellaista tietoa, joka puoltaisi näiden kieltopäätöksien kumoamista. Siviileihin kohdistuva riski on yhtä korkea kuin aiemminkin. Nämä aseet eivät ole itsessää muuttuneet, mutta ymmärryksemme niiden aiheuttamista pitkäaikaisista haitoista, mahdollisista vaihtoehdoista sekä kansainvälinen yksimielisyys niiden sopimattomuudesta ovat lisääntyneet. Aseiden kehittyminen osana nykyaikaista sodankäyntiä on pikemminkin vähentänyt entisestään näiden aseiden hyödyllisyyttä sitten kieltosopimusten syntymisen.

Erityisen huolestuttavaa on, että tietyt valtiot perustelevat irtautumista tai  näiden irtautumisten kritisoimatta jättämistä yelisellä turvallisuusympäristön heikentymisellä Koillis-Euroopassa. Nämä sopimukset ovat kansainvälisen humanitaarisen oikeuden työkaluja, jotka on tarkoitettu sovellettaviksi juurikin sodan aikana — tilanteissa, joissa siviilit ovat suurimmassa vaarassa. Luopuminen sopimuksista tässä hetkessä heikentää niiden toimivuutta tilanteissa, joita varten ne on tarkoitettu alun perin. Päätökset voi saada  muita valtioita seuraamaan huonoa esimerkkiä heikentäen samalla näiden kahden asekieltosopimuksen siviiliväestölle tarjoamaa suojaa globaalisti. Lisäksi se tuhoaisi sukupolvien ajan kehitettyjä humanitaarisen oikeuden perusrakenteita, joiden tarkoitus on rajoittaa sodan julmuuksia. Mikäli annamme siviilejä sodan aikana suojaavien sääntöjen rapautua entisestään, päädymme kohti tilannetta jossa sodissa ei ole enää olisi sääntöjä.

Näiden sopimusten myönteinen vaikutus ihmisten turvallisuuteen on kiistaton. Kyseisten aseiden käytöstä luopuminen (ml. sopimusten ulkopuoliset valtiot), yhteisesti tehtyjen raivaustoimien sekä paikallisyhteisöille tarjotun riskienhallintakoulutusten myötä siviiliuhrien määrä on laskenut merkittävästi. Tuhansia neliökilometrejä saastunutta ja kulkukelvotonta  maata on raivattu ja otettu uudelleen käyttöön, jotta ihmiset voivat kulkea asuinalueillaan ja viljellä maata ilman pelkoa. Yli 55 miljoonaa varastoitua henkilömiinaa sekä 1,4 miljoonaa rypäleasetta, joiden sisällä 179 miljoonaa yksittäisräjähdettä/ tytärammusta, on tuhottu. 

Edistys ei ole kuitenkaan itsestäänselvää. Monissa maissa raivaustoimet ovat jo hidastuneet kansainvälisen avun rahoituksen vähentymisen vuoksi. Näiden aseiden käyttö minkä tahansa valtion toimesta tuhoaisi vuosikymmenien työn, ja lisäisi tulevia raivaustarvetta. Se aiheuttaisi uuden siviiliuhrien aallon, ja kasvattaisi konfliktialueiden turvattomuutta sukupolvien ajaksi.

Meillä ei ole varaa toistaa aiempia virheitä. Todisteet ovat selkeitä. Inhimillinen kärsimys on todellista. Nämä sopimukset toimivat. Niiden ylläpitäminen ei ole vain oikeudellinen ja moraalinen velvollisuus – se on strateginen välttämättömyys kaikille, jotka haluavat vähentää sodan aiheuttamaa kärsimystä. 

Vetoamme kaikkiin valtioihin että nämä pitävät kiinni sitoumuksistaan, kehottaimme irtautuvia valtioita harkitsemaan päätöstään uudelleen ja  yhdessä estämään rakentamiemme humanitaaristen käytäntöjen heikentämisen.

ALLEKIRJOITUKSET