Kalevi Suomela: Siviilipalvelusta halutaan kehittää, mutta miten?

Jarmo Huhtasen analyysi siviiilipalveluksesta sunnuntain (1.6.2025) Hesarissa (sivu A10) on poikkeuksellisen informatiivinen ja ajankohtainen. Se on hyvää lukijoiden palvelua lehdeltä. Huhtasen lähtökohtana on toteamus, että työ- ja elinkeinoministeriö asetti runsas viikko sitten poikkihallinnollisen työryhmän valmistelemaan hallitusohjelmaan perustuvaa siviilipalvelu-lain muutosta.

Uudistettavaa lakia valmisteleva työryhmä hyödyntää etukäteen kirjoitettua 71-sivuista arviomuistiota, jonka tekemisessä puolestaan on hyödynnetty vuonna 2021 valmistunutta parlamentaarisen asevelvollisuus-komitean mietintöä. Huhtanen toteaa, että komitean suosituksia on toki vietykin eteenpäin, vaikka mietintö vanheni lähes välittömästi, sillä Suomen turvallisuusympäristö muuttui ennen näkemättömällä tavalla Venäjä hyökättyä Ukrainaan, mikä pani käyntiin Suomen liittymis-prosessin Natoon.

Petteri Orpon hallituksen tarkoitus siviilipalvelu-järjestelmän uudistuksessa on kehittää sitä ”tarkoituksenmukaisemmaksi” ja kytkeä se ”nykyistä selkeämmin kokonaisturvallisuuden toimintamalliin”.

Suomessa on perinteisesti voimassa yleinen asevelvollisuus sekä varusmies-koulutus, jossa opitaan aseiden käyttö ja vannotaan sotilasvala, jonka mukaan aseita myös tarvittaessa käytetään armeijan päällystön määräysten mukaisesti vihollista vastaan. Suomen asevelvollisuus-järjestelmä on Euroopan maissa nykyisin harvinaisuus.

Meneillään Keski-Euroopassa käytävässä sodassakin taistelijat sekä Venäjän että Ukrainan puolella on rekrytoitu ja palkattu työsopimus-suhteeseen. Filosofisesti, erityisesti eettisesti ja sitä myöten poliittisesti, on kovin eri asia palkkaako valtio sen sotilas-voiman, jota se tarvitsee (olipa kysymys sitten puolustus- tai hyökkäys-sodasta)
vai komentaako se rintamalle asevelvollisarmeijan. Länsimainen valtiollinen ajattelu perustuu jokaisen yksilön vapautta ja hänen poliittisia oikeuksiaan kunnioittavaan liberaaliin perinteeseen. Tältä kannalta on selvää, että vaikka valtion oikeutta käydä sotaa (nykyisin tosin sivistyneessä tapauksessa vain tietyin ehdoin) ei sinänsä asetettaisikaan kyseenalaiseksi, niin on hyvinkin ongelmallista, onko valtiolla moraalinen oikeus vaatia
kansalaisiaan osallistumaan aktiivisesti sodan käyntiin.

Varsinaisesti filosofinen ei ole seuraava huomautukseni, vaan empiiriseen kehitykseen perustuen historia-sosiologinen: teknologian kehitys on viimeisen sadan vuoden kuluessa ollut niin huikeaa, että sotia voidaan ja niitä on pakkokin käydä sotilaiden asemesta yhä enemmän erilaisilla kaukovaikutteisilla koneilla ja roboteilla. Vaikka teknologisen kehityksen ei sinänsä katsottaisi asettavan sotien käymistä kyseenalaiseksi (muiden kuin niiden mielestä, jotka katsovat että sodat ovat muuttuneet ja muuttuvat edelleen nopeasti
miltä tahansa – ja kenen tahansa – kantilta katsoen yhä järjettömämmiksi), niin totuus on, että sotilaita tarvitaan sotimiseen yhä vähemmän.

Orpon hallituksen tarkoitus on, kuten edellä todettiin, kehittää järjestelmä, jossa sivaritkin olisivat kiinteä osa kokonais-maanpuolustusta. On todella mielenkiintoista, että arviomuistion laatinut virkamieporukka tuntuu pitävän sitä tarpeettomana (ymmärtäen ilmeisesti, että kaikkia varusmiehiäkään ei todennäköisesti tultaisi oikeasti tarvitsemaan missään tilanteessa). Huhtanen luettelee valaisevia lukuja. Sivareita on rekisterissä 45 000, joista täydennyspalvelu-velvollisia 20 000. Vuosittain työpalvelukseen siirtyy 1200 koulutusjakson käynyttä sivaria.  Johtopäätös tuntuisi siis olevan se, että kun siviilipalvelu on meillä olemassa asepalvelun korvaavana kansalaisvelvollisuutena, niin siviilipalvelua olisi järkevää ja hyödyllistäkin kehittää nimenomaan sellaisena systeeminä, jossa palvelu joko juuri nyt hyödyttää tavalla tai toisella yhteiskuntaa tai sopivana työharjoitteluna hyödyttää palvelun suorittajaa henkilönä tulevaisuudessa. Että palvelun pitäisi jotenkin selvästi kytkeytyä kansakunnan kokonais-turvallisuuden edistämiseen, tuntuu siis toteutuneen kehityksen valossa ikäänkuin ideologiselta väkisin vääntämiseltä (ja ainakin sivareiden itsensä mielestä taatusti vastenmieliseltä).

Huhtasen mielenkiintoinen johtopäätös on, että ”arviomuistion riveiltä ja rivien välistä paistaa, ettei siviilipalvelusta haluta kehittää liian kiinnostavaksi ja siksi houkuttelevaksi. Siviilipalveluksen ei haluta nuorten mielissä kilpailevan varusmiespalveluksen kanssa.” Joskus asioita on hyvä tutkia hieman pintaa syvemmältä. Arvomuistion laatinut porukka on tehnyt juuri niin ja päätynyt siihen, että siviilipalvelu-järjestelmälle ei juuri nyt kannata tehdä juuri mitään. Rauhanliikkeelle tuo hanke tarjoaa mahdollisuuden virittää keskustelua
turvallisuuspolitiikasta yleisemmin. Ei siinä keskustelussa meille (siis rauhanliikkeelle) ole mitään nopeita voittoja tarjolla, mutta jos rauhanliike ei keskustelu-tyylillään provosoi hallitusta täysin fasistisiin asenteisiin, niin keskustelu voi avata ehkä moniakin silmiä näkemään, että 1) että yksinomaan pelotteeseen perustuvalla turvallisuus-politiikalla ei ole nykymaailmassa tulevaisuutta, vaan 2) tarvitaan universaalia kansainvälistä sopimista yhdessä elämisen pelisäännöistä (mitkä pelisäännöt meillä itse asiassa on jo olemassa) ja 3) Suomeen tarvitaan hallitus, joka näkee kulkeeko keisari vaatteissa vai ilman, ja asettuu sellaisen kansainvälisen vaatimus-liikkeen johtoon, joka vaatii, että juuri tässä tilanteessa kaikkien maiden hallitusten on ryhmityttävä puolustamaan YK:n peruskirjaa – myös ja erityisesti sinä tienä, jota kulkien päästään eroon Ukrainan sodasta.

Sen jälkeen kun olin kirjoittanut yllä olevan tekstin, korviini kantautui tieto, että Aseistakieltäytyjäliiton edustajan (liiton pj:n) paikka tuossa siviilipalvelun muutosta valmistelevassa työryhmässä on peruttu. Uusi ministeri päätti viikkoa ennen kokousta perua hänen nimityksensä, vaikka jo ensimmäinen kokouskutsukin oli tullut. Viime vuosina on ollut paljon puhetta lakien huonosta valmistelusta, mistä on sitten aina syytetty asioiden suurta määrää ja kiirettä. Tässä nyt ei varmaankaan ole kysymys mistään sellaisesta, vaan yksinkertaisesti härskistä (ja kuten Huhtasen esseestä käy ilmi: typerästä) vallankäytöstä.

Kalevi Suomela

Rauhanliiton kunniapuheenjohtaja

Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.