Polarisaatio johtaa vaaralliseen nationalismiin
Polarisaatio lisääntyy sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla. Kansainvälinen sääntöpohjainen yhteistyö on kokenut kovia kolauksia Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan ja USA:n presidentti Trumpin valtaantulon myötä. Putinin häikäilemätön Venäjän ja sen eliitin etujen ajaminen sekä Trumpin America first -politiikka romuttavat kansainvälisen yhteistyön perusteita. Kansallisen edun ensisijainen korostaminen näkyy myös muissa maissa sekä eri maissa äärioikeistolaisissa puolueissa.
Kansallisella tasolla polarisaatio näkyy yhä vahvempana valtiovallan ohjauksena. Päätöksentekoa keskitetään ja erilaisten näkemysten esittämistä torjutaan yhä voimakkaammin kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Käytännössä kansainvälisen yhteistyön väheneminen ja kansallisen päätöksenteon keskittäminen johtavat vaaralliseen nationalismiin, josta seuraa sotilaallinen varustautuminen ja sotaan valmistautuminen.
Tutkijoiden, mm. Ali Salloum’in, mukaan polarisaatio näkyy kolmella eri tasolla eli mielipiteissä, vuorovaikutuksessa ja tunteissa. Aluksi mielipide-erot jyrkkenevät, joka voi johtaa siihen, että vuorovaikutus vähenee, kun eri ryhmien edustajat eivät enää kohtaa toisiaan. Lopulta polarisaatio voi näkyä tunteissa, jolloin vihamielisyys kasvaa, vastapuolen ymmärtäminen heikkenee ja keskustelussa keskitytään toisen ryhmän mustamaalaamiseen enemmän kuin itse asiaan. Näin on käynyt sekä Venäjällä että USA:ssa. Myös muissa maissa nationalismi nostaa päätään. Valtiot korostavat yhä enemmän kansallista identiteettiä, kulttuuria ja itsemääräämisoikeutta. Kansakunnan yhtenäisyyttä korostetaan tuomalla esiin sen eroja suhteessa muihin kansakuntiin.
Myös Suomessa ilmenee polarisaatiota ja siitä on nähtävissä yhä vahvempia signaaleja. Suomessa korostetaan NATO:n roolia sotilaallisessa turvallisuudessa, mutta samanaikaisesti muuhun kansainväliseen yhteistyöhön esimerkiksi EU-tasolla suhtaudutaan ristiriitaisesti jopa hallituksen sisällä. Myös ilmastopolitiikassa Suomi on erkaantunut kansainvälisistä tavoitteista väitetyn kansallisen edun nimissä. EU:ssa ilmastopolitiikan lisäksi sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on ottanut takapakkia uuden komission myötä. Syynä on kansallisia etuja korostavan äärioikeiston vahvistuminen.
Kansallisella tasolla myös Suomessa valtiovalta pyrkii ohjaamaan yhä vahvemmin sekä kolmatta sektoria että aluetasoa. Kolmannen sektorin valtiontukea on leikattu ja esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan järjestöiltä leikataan jopa kolmannes tuesta. Lisäksi em. järjestöjen toimintaa pyritään ohjaamaan entistä tiukemmin. Rauhanjärjestöiltä vietiin valtion tuki kokonaan pois. Valtio ohjaa myös hyvinvointialueita yhä tiukemmalla kädellä kohdistaen rahoitusleikkauksia heikoimmassa asemassa oleviin ryhmiin.
Sekä kansainvälisten organisaatioiden kuten YK:n aseman heikentäminen että kansallisen päätöksenteon keskittäminen voimistuvat asteittain ja nämä näkyvät valtion kontrollin lisääntymisenä taloudessa, politiikassa ja mediassa. Nationalistiset hallitukset pyrkivät vahvistamaan omaa valtaansa ja rajoittamaan opposition ja kriittisen median toimintaa. Näin on tapahtunut Venäjän lisäksi esimerkiksi Unkarissa. Tämä on johtanut demokratian heikentymiseen ja kansalaisvapauksien rajoittamiseen. Rauhanliikkeen on tuotava esille tällaisen polarisaation ja vaarallisen nationalistisen kehityksen vaarat myös Suomessa.
