Globalisaatio, integraatio ja puolueettomuus
Kaikki otsikon sanat ovat tuttuja. Tarkastelen niitä tässä hieman epätavallisesta näkökulmasta. Se saattaa lisätä realismia noiden sanojen käyttöön.
Yleensä – ja ikäänkuin alkuperäisesti – globalisaation käsitteellä on viitattu tavaranvaihtoon eri maiden välillä. Globalisaationa on pidetty nimenomaan sitä, että kaikissa kansantalouksissa yhä useampi yritys tavoittelee koko maapallon kattavia markkinoita. Kun nykyisin kasvava osa markkinoitavista tuotteista on ns. kulttuurituotteita – uutisia, elokuvia, iskelmiä, kirjojakin – globalisaatio on tullut merkitsemään myös globaalin tietoisuuden syntyä. Kaikki se kaukainen ja vieras, mikä vanhempiemme aikana oli vielä eksoottista ja outoa, on tullut varsin tutuksi, suorastaan arkiseksi. Juuri tähän ihmiset viittaavat sanoessaan, että maapallo on kutistunut. Hurjalla vauhdilla kehittyvä viestintäteknologia voimistaa joka päivä tunnettamme tästä.
Globalisaation historiaan kuuluvat ehdottomasti eurooppalaisten hankkimat ja alistamat siirtomaat ja toiminta muissa maanosissa. Orjakaupan historia kuuluu tähän kategoriaan. Kannattaa muistaa, että orjakaupan suurin kukoistus ei tapahtunut muinaisessa vaan modernissa maailmassa 1700- ja 1800- luvuilla, jolloin sitä harjoitettiin tyydyttämään Karibian meren alueen ja Etelä-Amerikan plantaasinomistajien halvan työvoiman tarvetta.
”Kilpajuoksu” Afrikkaan alkoi vasta 1800-luvulla. Se merkitsi käytännöllisesti katsoen koko maanosan alistamista eurooppalaisten valtioiden siirtomaiksi. Siitä, mikä noissa maissa kiinnosti, muistuttivat vielä minun lapsuudessani kaupat, joiden kylteissä luki Siirtomaatavaroita – Kolonialvaror. Viikunoiden, rusinoiden, banaanien ja niiden muiden herkkujen lisäksi, joita sai siirtomaatavarakaupoista, oli kyse timanteista, harvinaisista metalleista ja muista luonnonvaroista. Kaikkea sitä saatiin halvalla, koska siirtomaissa työvoima oli halpaa.
Euroopassa suurten imperiumien hajoaminen ja kansallisvaltioiden synty ajoittui ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyyn. Siirtomaissa itsenäistyminen alkoi tapahtua toisen maailmansodan jälkeen. Molemmissa prosesseissa materiaalisena perustana on ollut maatalousvaltaisten yhteiskuntien teollinen ja taloudellinen modernisoituminen. Itsenäistymisten henkinen perusta on ollut materiaalisen modernisaation edellyttämä henkinen modernisaatio, ennen kaikkea lisääntynyt lukutaito ja yleinen koulutustason nousu.
Kansallisvaltioiden synnyllä ja demokratian kehittymisellä sekä uusissa kansallisvaltioissa että vanhoissa ”emämaissa” on sama juuri: modernisaatio. Modernisaatio on ilmiö, joka on ymmärrettävä moniulotteisesti. Se on kaikkialla alkanut kaikessa alkutuotannossa harjoitetun työnjaon kehittymisestä, koneistamisesta ja markkinoita laajentavasta logistisesta yhteistyöstä. Se on laajentunut yleiseen tiedon tason nousuun ja tasa-arvo-vaatimusten lisääntyneeseen tiedostamiseen, mikä puolestaan alkoi murtaa alistavia rakenteita sekä valtioiden välillä että yhteiskuntien sisällä.
1900-luvulla ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat vahvoja modernisaatiopotkuja. On olemassa legenda, jonka mukaan demokratia on syntynyt ennen kaikkea siitä upseereiden ja sotilaiden keskinäisestä toveruudesta, jota rintamilla tarvittiin taistelujen voittamiseen. Juuri sen sanotaan avanneen silmät sille, että menneen maailman hierarkiset käskyvaltasuhteet kuuluvat menneisyyteen ja tulevaisuus kuuluu demokratialle ja tasa-arvolle. Legenda ei tietenkään ole kokonaan virheellinen, mutta modernisaatiolla on syvemmät syyt. Kieltämätöntä kuitenkin on, että molemmat maailmansodat vauhdittivat sitä.
Globalisaatio on ollut modernisaation välttämätön seuraus. On turha kinastella siitä, onko se hyvä vai paha asia. Se on hyvä, jos ajattelemme, että aineellinen elintason nousu ja köyhyydestä vapautuminen kuuluvat maailmassa kaikille ihmisille, että sivistys ja oikeus kulttuurituotteista nauttimiseen kuuluvat kaikille. Parhaassa tapauksessa juuri moderni globalisaatio takaa nämä asiat. Mutta globalisaatiolla on myös rumat ja vaaralliset kasvot.
Osittain voi ajatella, että kysymys on modernisaatioprosessin keskeneräisyydestä. Varallisuuserot köyhien ja rikkaiden maiden välillä ovat tasoittuneet, mutta köyhissä maissa se tapahtuu useimmiten ja ilmeisesti vielä pitkään kansan suurimman ja köyhimmän osan kustannuksella. Yhteinen kauhistuttava ongelmamme on seurausta teollisesta tuotannosta ja elintavoistamme: emme osaa vielä säädellä teollisuuden ja muun toimintamme päästöjä ja muita haittavaikutuksia maapallon kestokyvyn näkökulmasta oikealla tavalla ja riittävästi. Ilmasto lämpenee, vedet saastuvat, maaperä köyhtyy, flooran ja faunan lajirunsaus kutistuu. Historiallisesti katsoen on tavattoman lyhyt aika siitä hetkestä joskus 1960-luvulta, jolloin maailmassa herättiin yleisesti tiedostamaan, että ihmisen toiminta asettaa maapallon kestokyvyn ja sen asuttavuuden kovalle koetukselle.
Demokraattisesta kansallisvaltiosta voidaan sanoa samoin kuin globalisaatiosta. Sekin on modernisaation seurausta. Silläkin on sekä hyvät että huonot puolensa. Parhaassa tapauksessa se tarjoaa alustan kehittää sivistynyt hyvinvointivaltio, jossa perustuslaillisesti ilmaistuna yhteisenä tahtona on huolehtia sekä kaikkien kansalaisten riittävästä aineellisesta turvasta ja terveydestä että tasa-arvoisesti koko väestön sivistystarpeista. Kansallisvaltiolla on kuitenkin myös rumat kasvonsa.
Ennen nykyisiä aikoja, jolloin demokratiaa on alettu pitää suuressa osassa maailmaa peruuttamattomana normina, valtiot olivat enemmän tai vähemmän vain ahneiden yläluokkiensa omistamia. Ne olivat sisäiseltä rakenteeltaan autoritaarisia ja naapureilleen vaarallisia. Sotaa pidettiin luonnollisena asiana, johon ryhtymistä ei varsinaisesti kieltänyt mikään muu kuin pelko toisen, tai jonkun kolmannen valtion sotavoimia kohtaan.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu Kansainliitto oli ensimmäinen globaali yritys kriminalisoida sota politiikan välineenä. Nyt YK:n peruskirjan mukaan sotaan ryhtyminen on kiellettyä. Puolustus on sallittua, mutta kiista tulee aina alistaa YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi. YK:n peruskirjan mukainen maailmanjärjestys on käytännöllisesti katsoen lopettanut klassiset valtioiden väliset sodat.
Toisen maailmansodan jäljiltä Euroopassa oli paljon rajoja, joita ei ollut tunnustettu kansainvälisesti. Vuonna 1975 Helsingissä pidetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyö-kokouksen päätösasiakirjassa kolmekymmentäviisi osallistujavaltiota sopi, että Euroopassa rajat ovat lopullisia ja muuttamattomia, paitsi yhteisellä sopimuksella. Tässä mielessä Helsingin ETY-kokous oli toisen maailmansodan lopullinen rauhansopimus. Se oli myös moderni sopimus ennen kaikkea siksi, että sitoessaan allekirjoittajavaltiot noudattamaan poliittisia ja sosiaalisia ihmisoikeuksia sekä poliittisia kansalaisoikeuksia, se vei jo silloin yleisesti hyväksytyn demokratian idean askeleen lähemmäksi universaalia toteutumista.
Kansainvälisellä integraatiolla tarkoitetaan kansallisvaltioiden ja niiden kansantalouksien keskinäisen riippuvuuden lisääntymistä ”luonnollisesti” tapahtuvan kehityksen seurauksena tai sen tarkoituksellista lisäämistä sopimalla kaupan, teollisen yhteistyön ja esim. kulttuurivaihdon yhteisistä pelisäännöistä valtiollisilla sopimuksilla. Tässä mielessä integraation ideana on osapuolten yhteisen hyödyn irtisaaminen kansainvälisestä työnjaosta ja markkinoiden avaamisesta vastavuoroisesti, tai toimintamahdollisuuksien avaamisesta yhteisille yrityksille. On oleellista ymmärtää ja muistaa, että markkinatalouksissa yrityksiä eivät poikkeustapauksia lukuunottamatta omista valtiot, vaan yksityiset ihmiset. Valtiot, niiden lainsäädäntö ja valtioiden väliset sopimukset luovat puitteet rajojen yli tapahtuvalle taloudelliselle toiminnalle.
Globalisaatio ja integraatio ovat käsitteinä hyvin lähellä toisiaan. Integraatio ikäänkuin toteuttaa globalisaatiota. Kun puhutaan globalisaatiosta, integraatio mielletään koko maailmaan, kaikkiin valtioihin ja niiden kansantalouksiin ulottuvaksi prosessiksi. Kun taloudellinen integraatio ja globalisaatio tapahtuvat ihmisten tasa-arvoisia oikeuksia kunnioittavalla ja niitä vahvistavilla ehdoilla, ne ovat hyvä asia demokratian ja ihmisoikeuksien näkökulmasta arvioiden.
Jos ne sensijaan tapahtuvat pelkästään yhtiöiden voiton tavoittelua edistäen ja tasa-arvoisia ihmisoikeuksia polkien, ne on arvioitava kielteiseksi kehitykseksi. Tulee muistaa, että kaikki arvo luodaan työllä. Ei ole mitään perusteita sille, että arvoketjuissa – siis niissä pitkissä ja usein monipolvisissa vaiheissa, joissa tuotteet valmistuvat markkinoitaviksi – joidenkin työtä ja taloudellisia sijoituksia palkitaan runsaasti ja toisten työtä, useimmiten suuren enemmistön, palkitaan kitsaasti.
Järkevän ja koko maapallon kaikkia ihmisiä hyödyttävän globaalin integraation etenemisen kannalta 1900-luku oli erittäin ongelmallinen vuosisata. Kahden maailmansodan jälkeen vuosisadan loppupuolella maailmanrauha säilyi, mutta ”kylmän sodan” hinnalla, jossa suunnattomia resursseja tuhlattiin asevarusteluun ja valtavia mahdollisuuksia taloudelliseen ja sivistykselliseen kehitykseen jäi käyttämättä.
Nyt 1900-luvun jälkeen ja kylmän sodan purkauduttua näyttää siltä, että maailmassa on erilaisia nationalistisiin, etnisiin tai uskonnollisiin ideologioihin sitoutuvia ryhmiä, jotka eivät kykene näkemään integraation ja globalisaation valtavia potentiaalisia hyötyjä, vaan ovat ottaneet nämä asiat ideologisiksi vihollisikseen. Tässä mielessä Lähi-Idän islamistiset liikkeet ja eurooppalaiset kansallismieliset, anti- islamistiset ja maahanmuuton vastaiset liikkeet ovat ovat saman hengen lapsia. Ne vastustavat sitä, mikä nykyajassa on oleellisinta ja dynaamisinta: kaikkia hyödyttävää kansainvälistä integraatiota.
On erittäin tärkeää nähdä se ero, joka oli ja on kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta taistelleiden (joissakin tapauksissa edelleen taistelevien) liikkeiden, ja modernisaatiota vastustavien nationalististen liikkeiden välillä. Demokratia ja sen arvot on tämän eron tekemisessä koetinkivi.
Miten Suomen tulee suunnistaa globalisaation ja integraation – modernisaation etenemisen – maailmassa? Muutama katse historiaan on tässä paikallaan. Katseeni ei ole kontrafaktuaalinen, mutta toteutuneita valintoja selvästi arvottava.
Vuoden 1918 onneton sisällissota loi tilanteen, jossa suomalaisten ja sitä myöten virallisen Suomen oli hyvin vaikea luoda reaalisesti toimivat hyvät suhteet itärajan taakse syntyneeseen uuteen valtioon ja sen yhteiskuntajärjestelmään. Paradoksaalisesti konservatiivinen Juho Kusti Paasikivi jo vuonna 1920 Tarton rauhan valtuuskunnassa osoitti tässä suhteessa realismia, samoin Suomen Moskovan lähettiläänä talvisodan aikana ja sodan jälkeen ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä. Paasikiven realismi, sitkeys ja lopullinen peräänantamattomuus olivat sitäkin ihailtavampia ominaisuuksia, kun ympäristö, jossa hän toimi, oli hänen edustamalleen realismille vihamielinen.
Vuodesta 1956 vuoden 1981 syksyyn Suomen tasavallan presidenttinä toimi Urho Kaleva Kekkonen. Hänen idänpoliittisen filosofiansa voi sanoa perustuneen samaan realismiin, jota Paasikivi oli osoittanut suhteessa Neuvostoliittoon.
Kokonaisuutena arvioiden Kekkosen presidenttiys oli Suomen kannalta erittäin menestyksekäs. Hänen aikanaan suomalaisten käsitys demokratiasta syveni merkittävästi ja sitoutuminen demokratiaan vahvistui. Suomi pääsi useamman vaiheen kautta liittymään täysimääräisesti kansainväliseen taloudelliseen integraatioon. Samaan aikaan maamme kävi edullista ”idänkauppaa”. Huolimatta ennakkoluuloisista finlandisierung -puheista Suomen asema puolueettomana maana vakiintui. Suomi tuli kansainvälisesti tunnetuksi vahvasti YK:n peruskirjaa tukevana valtiona ja osallistui näyttävästi YK:n rauhanturvatoimintaan.
Kekkosen presidenttikausina yksi kädenväännön paikka oli, saadaanko Suomen ja Neuvostoliiton välillä korkean tason tapaamisten yhteydessä laadittuihin asiakirjoihin kirjoittaa Suomea tai Suomen politiikkaa luonnehtivaksi sanaksi puolueettomuus. Tästä aiheesta käytiin jo Kekkosen aikana ja on käyty myös sen jälkeen paljon keskustelua. Mielestäni nähdään väärin, jos ajatellaan, kuten niissä keskusteluissa useimmat ajattelivat, että tärkeintä oli saada puolueettomuudelle Neuvostoliiton tunnustus.
Puolueettomuuspolitiikan kannalta oleellisinta on sen harjoittajan tahto, ei politiikalle saatu tunnustus. Klassinen puolueettomuus tarkoittaa onnistunutta pysyttäytymistä kahden keskenään sodassa olevan valtion sotilaallisen toiminnan ulkopuolella. Yleensä sen yhtenä perustana on maan sotilaallinen liittoutumattomuus. Suomen puolueettomuuspolitiikka, joka tähtäsi pysyttäytymiseen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella, ei kylmän sodan aikana joutunut sanan klassisessa mielessä koskaan koetukselle, koska kylmän sodan osapuolet Neuvostoliitto ja USA eivät ajautuneet keskinäiseen sotaan. Mutta Suomi toimi menestyksekkäästi puolueettomana kylmässä sodassa.
Kylmän sodan loputtua ja varsinkin Suomen liityttyä Euroopan unioniin maamme virallinen doktriini sanoo, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa. Samalla on tullut ikäänkuin kielletyksi luonnehtia Suomea puolueettomaksi tai puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavaksi maaksi. Perustelu ”Suomihan on EU:n jäsenenä valinnut puolensa” ontuu. EU:n jäsenyydessä on kysymys taloudellisesta ja muusta rauhanomaisesta poliittisesta integraatiosta, ei sotilaallisesta toiminnasta. Joidenkin kommentaattoreiden mielestä sotaa käydään myös talouden keinoin. Tämä kertoo paljon kommentoijien maailmankuvasta. On tärkeätä pitää käsite sota omana kategorianaan. Sodassa tapetaan ihmisiä. Talous ei ole sotaa.
Tämän koko problematiikan tekee vaikeaksi mahdollisen tulevan sodan skenaario. Millainen se olisi? Voisiko Suomi missään sellaisessa skenaariossa säilyttää puolueettomuutensa? Vaikea sanoa! Mutta sen voi sanoa varmuudella, että ainakaan puolueettomuuspolitiikan harjoittamisesta ei ole maallemme harmia tai haittaa, pikemminkin päinvastoin. Suomella ja Ruotsilla on tähän asti ollut tästä asiasta yhteinen näkemys. Varsinkin Suomessa sanaa puolueettomuus ujostellaan, mutta mihin sotilaallinen liittoutumattomuus tähtää ellei juuri sodan ulkopuolella pysymiseen?
Kylmän sodan vuosina käytettiin turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa silloin tällöin käsitettä Pohjolan tasapaino – Nordisk balans. Oliko siinä kysymys voimapoliittisesta tasapainosta? Vai pikemminkin voimatasapainon tarpeettomuudesta? Toki oli niin, että Tanska ja Norja kuuluivat Natoon, Suomella oli YYA sopimus Neuvostoliiton kanssa ja Ruotsi noudatti perinteistä, itse asiassa vuoteen 1812 palautuvaa, puolueettomuuspolitiikkaansa.
Voimapolitiikan hallitsemassa kylmän sodan maailmassa Pohjolan tasapainon käsite antoi kuitenkin poliittisesti koko Pohjolalle ruotsalaisen puolueettomuuden ja rauhanomaisuuden auran. Institutionaalisesti tätä koko maailman kannalta hyödyllistä mielikuvaa vahvisti Pohjoismaiden neuvoston olemassaolo.
Valitettavasti viime vuosina on voimistunut usko eräänlaisen virtuaalisen sodan olemassaoloon. Juuri näissä mielikuvissa kauppakin voidaan nähdä sotana. Se ei ole terveellinen, vaan itse asiassa sairas tapa hahmottaa maailmaa. Sota on sotaa, kauppa on kauppaa. Mitä globaalimpaa ja tasa-arvoisempaa taloudellinen integraatio on, sitä enemmän se hyödyttää maailman kaikkia ihmisiä. Sotilaallisesti liittoutumattomalle maallemme sopii erinomaisesti korostaa tätä.
Varsinkin Donald Trumpin presidenttikauden aikana tuli tavaksi haikailla USA:ta takaisin johtamaan maailman edistymistä demokratian kunnioittamisessa ja kaikkialle ulottuvien vapaakaupan reilujen pelisääntöjen rakentamisessa. Voi kuitenkin olla, että USA:n asema tässä suhteessa ei palaa koskaan entiselleen. Sen lisäksi USA:n johtavassa roolissa oli todella paljon kritisoitavaa.
Henkisesti ja poliittisesti maailma kaipaa juuri nyt demokraattista johtajuutta luultavasti enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Se johtuu siitä demokratian korroosiosta, jonka populististen nationalisti- liikkeiden nousu on saanut aikaan erityisesti tämän vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Parhaana kandidaattina tarjoamaan tarvittavaa demokraattista johtajuutta on luontevaa nähdä Euroopan unioni, väheksymättä mitenkään tässä asiassa tarvittavaa trans-atlanttista yhteistyötä. Globaalisti katsoen missio on haastava, sillä sitä on helppo haavoittaa syytöksillä paternalismista ja imperialismista. Olisikin väärin sanoa, että tässä asiassa ”aateluus velvoittaa” Eurooppaa, mutta on oikein nähdä, että modernisaation historia velvoittaa. Siinä tarvitaan nöyryyttä, mutta ennen kaikkea viisautta, päättäväisyyttä ja peräänantamattomuutta.
Käytännössä kaavailemani missio tarkoittaa EU:n ehdotonta sitoutumista YK:n globaaleihin kehitystavoitteisiin ja niiden resurssointia. Haasteet ovat valtavia, mutta samalla hiekka tiimalasissa hupenee nopeasti. Kaikki YK:n kestävän kehityksen agendalla olevat asiat ovat kiireellisiä, ilmastonmuutoksen torjunta, luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, köyhyyden poistaminen maailmasta ja juuri nyt pandemian saaminen kuriin.
Suomi samoin kuin muut Pohjois-Euroopan maat ovat Euroopan unionin jäseniä. Varsinkin Suomessa on
päästävä irti siitä asenteesta, että EU on jotakin meidän demokratiamme ulkopuolella. Me olemme
kansakuntana vastuullinen subjekti niiden valtioiden joukossa, jotka vastaavat unionin politiikasta ja sen
tahdonmuodostuksesta. Jos me tahdomme Euroopan unionilta demokraattista johtajuutta, meidän on
oltava aktiivisesti edistämässä sitä. Sen on oltava korkealla ja keskeisessä asemassa meidän kansallisella
poliittisella agendalla.
Tämän tehtävän voi nähdä myös turvallisuuspolitiikkana. Me tarvitsemme sellaisen globaalin intellektuaalisen regiimin, joka uskoo aidosti mahdollisuuteen panna kaikkialla liikkeelle prosesseja, jotka tarjoavat näköalan huomiseen ja tulevaisuuteen. YK:n peruskirjan mukaan sota on kielletty politiikan välineenä. Siinä intellektuaalisessa regiimissä, jonka maailma nyt tarvitsee, sota myös nähdään lopullisesti typeränä ja vanhanaikaisena tapana toimia; ja varusteluun nyt käytettävät valtavat varat vaaditaan sijoitettaviksi kehitykseen.
Tarvittava luottamuksen ilmapiiri voi syntyä vain, jos kaikkialla maailmassa ihmisillä on mielekästä työtä ja siitä saatava riittävä toimeentulo. Ilman tätä kunnianhimoista globaalia perspektiiviä nationalistinen populismi jatkaa korroosiotaan ja kaikkialla kuvitellaan edelleen virheellisesti, että turvallisuuden takaavat vain aseet ja sotaan varustautuminen.
Kalevi Suomela
kirjoittaja on Suomen Rauhanliiton kunniapuheenjohtaja
Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.
