– 25.3.2022

Voimapolitiikasta ei saa tulla uutta normaalia

Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius.

Kirjotus on alkuperäisesti julkaistu Fingon blogipalstalla

 

Nyt jos koskaan on pidettävä huoli, että sotaa ja voimapolitiikkaa ei normalisoida, kirjoittaa Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius. Kummasta löytyy turva: asevarustelun kierteestä vai rauhanliikkeen tavasta uskoa yhteistyöhön, dialogiin ja diplomatiaan?

Suomalaiset ovat auttaneet ja tukeneet ukrainalaisia ennennäkemättömällä tavalla. Moni ei ole vain lahjoittanut rahaa ja tavaraa, vaan avannut ovensa pakolaiselle, lemmikeillekin, ja onpa joku lähtenyt myös paikan päälle taistelemaan, valmiina uhraamaan henkensä Ukrainan puolesta. On järjestetty tukikonsertteja, mielenosoituksia ja nettivetoomuksia. Suomalaisen aktiivisen ja osaavan kansalaisyhteiskunnan voima näkyy tällaisina hetkinä.

Myös EU:n valtiot ovat tehneet poikkeuksellisia päätöksiä: on annettu taloudellista tukea Ukrainalle, on avattu rajat  ja infrapalvelut pakolaisille, toimitettu aseapua ja asetettu historiallisen laajat sanktiot painostamaan Venäjää, vaikka sanktiot tulevat aiheuttamaan taloudellisesti suurta vahinkoa myös EU-maille itselleen.

Raportit sodasta tulevat monelle suomalaiselle lähelle. Mieleen ovat vahvasti nousseet vanhempien ja isovanhempien kertomukset ajasta, jolloin Suomi itse oli sodassa. Onhan keskuudessamme yhä hengissä niitäkin, jotka omakohtaisesti muistavat tuon ajan. Moni pohtii, uhkaako Ukrainassa käytävä sota Suomenkin itsenäisyyttä. Jos yhden kansan käy huonosti suurvallan voimapoliittisissa peleissä, voiko Suomi olla seuraava? Ammukset sotilastyyppisiin aseisiin loppuivat aseliikkeistä, vaikka Suomessa sotilaallisesta varautumisesta vastaa armeija. Joditabletit loppuivat apteekeista, ja ihmiset alkoivat selvittää kotivaratarpeita ja lähimpiä pommisuojia – sota tuli monien uniin. Kaikki tämä on inhimillistä, kun uutisia sotatantereelta vyöryy vuorokauden ympäri niin uutismedian kun internetin kautta.

Tämä varustautumisen ja kärjistyneen vihapuheen ilmapiiri on nähty ennenkin. Niin valmistellaan kansalaisia sotaan ja hyväksymään ratkaisuja, joita ihmiset eivät ilman vaaran ja poikkeustilan tuntua olisi valmiita tekemään.

Tuntuu, että eri motiiveista ja syistä moni mielipidevaikuttaja ja asiantuntija myös ehkä lisää aktiivisesti pökköä suomalaisissa virinneen pelon pesään. Samalla vahvistetaan mielikuvaa, että sota ja vihollisen panssarivaunut ovat tulossa Suomenkin rajan yli minä päivänä hyvänsä, ja siksi pitää olla heti valmis uhraamaan kaikki entinen. Pitää muuttaa Suomen sodanjälkeisen ajan suunta, valita toinen tie rauhanpolitiikan sijaan, lopettaa kaupankäynti ja yhteistyö naapurin kanssa. Pitää lisätä aseita, varustautumista ja voimannäyttämistä. Samalla rautaesirippu hyväksytään uudestaan, samoin sotilaallinen liittoutuminen niin, että emme enää olisi maailman konflikteissa puolueettomia, vaan vähintäänkin välillisesti osana liittoumaa, yksi globaalin sotilaallisen geopolitiikan osapuolista. Siten saisimme itsekin voimapolitiikan tuomaa suojaa – ehkä. Vähintäänkin mielikuvaa ja mielenrauhaa suojasta, osana isompaa asevarusteluun nojaavan turvallisuuden liittoumaa.

Rauhanliikettä on viime päivinä kutsuttu sosiaalisessa mediassa ”viidenneksi kolonnaksi” ja “Putinin asiamiehiksi”. Tämä varustautumisen ja kärjistyneen vihapuheen ilmapiiri on nähty ennenkin muualla maailmalla ja Suomenkin historiassa – niin valmistellaan kansalaisia sotaan ja hyväksymään ratkaisuja, joita ihmiset eivät ilman vaaran ja poikkeustilan tuntua olisi valmiita tekemään.

Tähän päivään mennessä historia ei ole lopullisesti todistanut, mikä on muna ja mikä kana. Lisääkö aseisiin ja voimannäyttöön – ja lopulta -käyttöön – perustuva politiikkaa uhkaa joutua sen uhriksi, vai estääkö voimannäyttö ja varustelu sen, että joutuu vahvaan sotilaalliseen voimaan uskovan vihollisen uhriksi? Mikä on turvallisempi lähtökohta ja kestävämpi ratkaisu: asevarustelun kierre vai rauhanliikkeen tapa uskoa yhteistyöhön, dialogiin ja diplomatiaan?

Kun aseet puhuvat, siirrytään vahvasti jakoon ”meidän ja ”heidän” välillä: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Niitäkin, joilla ei ole lähtökohtaisesti kantaa siihen, kuka on syyllinen ja kuka väärintekijä, vaaditaan valitsemaan puolensa, ilman harmaan sävyjä.  ”Väärin” valitsevat tuomitaan tylysti vähintäänkin sosiaalisen median tuomioistuimessa, mutta myös kolumnistien palstoilla.

Ukrainan sodan suhteen ei todella ole epäilystäkään: kaikkia kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja YK:n peruskirjaa vastaan on rikottu. Venäjä on yksiselitteisesti vastuullinen kaikkeen tähän: siviilejä jahdataan pommein, ammuksin ja rypäleasein, eikä humanitaarisen oikeuden sodankäynnin sääntöjä noudateta. Nyt nähtyjä kauheuksia ja sotarikoksia puidaan vielä pitkään kansainvälisessä oikeudessa.

Mutta se ei tietenkään auta juuri nyt ukrainalaisia hädässä. Ukrainalaisia auttaa nyt vain se, että Venäjä lopettaa hyökkäyksen, vetäytyy takaisin omalle maaperälleen ja lopettaa sodan.  Tämä on saatava aikaan tavalla tai toisella. Miten siihen päästään, on vielä epäselvää.

Ukraina ei kuitenkaan ole tälläkään hetkellä ainoa maa, jossa soditaan. Jemenissä kuolee naisia ja lapsia – siviilejä – joka päivä sodassa, jolta suljemme silmämme, koska sitä suurelta osin käyvät meille hyvät, potentiaaliset kauppakumppanit. Uiguurien ihmisoikeustilanne on tiedossa, mutta ei tärkeämpi kuin Kiina-suhteet, Syyriassa ei edelleenkään ole kestävää rauhaa, kurdeilla ei ole valtiotansa, Israelin ja Palestiinan konflikti on jokapäiväistä todellisuutta ja Afganistanissa tilanne ei ole ratkennut paremmaksi, vaikka se onkin kadonnut uutisvirrastamme. Luetteloa voisi jatkaa vielä pitkään.

Näihin tilanteisiin ei ole taikatempun kaltaisia ratkaisuja. Niiden hintaa maksetaan pitkään, sukupolvien ajan.

Mutta yritettävä on sittenkin. On rakennettava maailmaa lailla ja oikeudella, muuttumatta itse väkivallan tekijöiden kaltaisiksi, ottamatta itse diktaattorien autoritäärisiä propagandakoneistojen ja trollien keinoja käyttöön. On tuettava ei vain ukrainalaisia, vaan myös venäläisiä kansalaisyhteiskunnan toimijoita, jotta kriittisyys ja moniäänisyys säilyy. On annettava suojaa sodanvastustajille, tuettava rohkeita toimittajia, jotka eivät suostu välittämään valhetta ja pidettävä huolta, että sotarikoksista puhutaan ja ne viedään oikeuteen. On pidettävä huoli, että sotaa, voimapolitiikkaa ja sen hulluutta ei normalisoida.

Selvää on, että joukkotuhoaseet, kuten ydinaseet pitää kieltää kaikilta. Ydinaseet antavat aivan liikaa valtaa joillekin harvoille, joka jo itsessään heikentää turvallisen maailman rakentamisen edellytyksiä. Nyt viimeistään on herättävä todellisuuteen ja lopetettava ydinasevaltojen sanelupolitiikkaa.

 

Laura Lodenius

Rauhanliiton toiminnanjohtaja