– 6.11.2019

Rauhacast: Suomi, EU ja asekauppa

Rauhacast-podcastin logo turkoosilla pohjalla

Rauhacastin uusimmassa jaksossa aiheena on EU ja asekauppa. Vieraanani studiossa on ajatushautomo SaferGloben toiminnanjohtajan sijainen ja Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen väitöskirjatutkija Kari Paasonen.

Podcastin reportaasiosuudessa puolestaan Timo Virtala haastattelee Rauhanliiton viestinnän ja vaikuttamistyön asiantuntijaa Tuuli Vuorta.

Kuuntele Rauhacastin asekauppajakso

Teksti jatkuu podcast-upotuksen jälkeen.

 

Lokakuun lopulla SaferGlobe julkaisi Suomen aseviennin vuoden 2018 tilastot, joiden mukaan suomalaiset yritykset veivät eniten sotatuotteita Puolan ja Ruotsin ohella Turkkiin, Omaniin ja Arabiemiirikuntiin. Siviiliaseita puolestaan vietiin ylivoimaisesti eniten Yhdysvaltoihin.

Aseiden vienti ei kuitenkaan ole niitä valmistavien yritysten päätettävissä, vaan vientiin tarvitaan lupa viejämaasta. EU-maissa on ollut hyvin erilaisia asevientikäytäntöjä ja lainsäädäntöjä, joita on pyritty yhtenäistämään. Vuonna 2008 voimaan tullut Euroopan unionin yhteinen kanta asettaa kahdeksan kriteeriä aseviennille, joiden perusteella vientilupien myöntämistä tulee harkita.

Lupaa ei pidä myöntää, mikäli aseiden vienti esimerkiksi loukkaa kohdemaan ihmisoikeuksia tai kansainvälistä oikeutta, heikentää alueellista rauhaa ja turvallisuutta, pidentää konflikteja tai asekaupan summa vaarantaa valtion talouden. Aseita ei tule myöskään myöntää, mikäli on tiedossa, että ne voivat päätyä taholle, joka syyllistyy kriteeristön luettelemiin rikkomuksiin.

Vieläkin asevientiä Lähi-itään

SaferGloben asevalvontaraportin kartta Suomen asevienneistä 2018
SaferGloben asevalvontaraportti kertoo Suomen aseviennin kohdemaat.

Vaikka Suomen asevienti Lähi-itään on jonkin verran laskenut 2010-luvun huippulukemista, niin Lähi-itään viedään edelleen paljon sotatuotteita. Poliittinen tilanne monissa Lähi-idän maissa on räjähdysherkkä, ja tilanteet sekä liittolaissuhteet saattavat muuttua yllättävinkin nopeasti.

Nämä tekijät mahdollistava helposti tilanteen, jossa vientilupa on myönnetty rauhallisena pidettyyn maahan, mutta kohdemaan tilanne onkin kärjistynyt aseelliseksi konfliktiksi. Aseet ovat voineet myös päätyä alueella sotaa käyvään valtioon.

Tämä kuvio on toistunut jo useita kertoja esimerkiksi Saudi-Arabian ja Jemenin tapauksessa, sekä Turkin hyökättyä lokakuussa Syyriaan. Alueen poliittiset jännitteet sekä suuri riski niiden eskaloitumiseen konfliktiksi ovat hyvin tiedossa asevientilupia myöntävillä tahoilla, mutta silti asevientilupia myönnetään, jos juuri sillä hetkellä kohdemaassa ei ole aseellista konfliktia. Lisäksi kun aseet ovat kerran lähteneet EU:n talousalueelta, niiden käyttöön tai leviämiseen on enää mahdoton puuttua.

Miksei EU:n yhteinen asevientikanta toimi?

EU:n yhteisen kannan kriteeristö asevientilupien myöntämiselle on periaatteessa hyvin kattava, eikä moniinkaan jo toteutuneisiin asekauppoihin olisi pitänyt antaa lupaa sen kirjaimellisella tulkinnalla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin kriteeristön tulkinta, joka jää jäsenvaltioille itselleen.

Lupaharkintaprosessit ovat poliittisia, ja niissä ovat vastakkain jäsenvaltion taloudelliset intressit viennin näkökulmasta sekä toisaalta aseviennin mahdolliset vaikutukset kohdemaahan ja sen väestöön.

”Mitä avoimemmin ja enemmän asevientiluvista konfliktiherkkiin ja epädemokraattisiin maihin keskustellaan, sitä korkeampi kynnys vientilupien myöntämiseksi todennäköisesti muodostuu”, Kari Paasonen sanoo.

Kun päätöksenteko vientiluvista tapahtuu jokaisessa jäsenmaassa erikseen, ja kukin valtio myöntää vientiluvan vain jollekin yksittäiselle hankinnalle, ei kenelläkään ole kokonaisvastuuta. Nykyinen käytäntö mahdollistaa siis sen, että kukin valtio tahollaan myöntää vientilupia ”kevyesti sortaville” hallinnoille, kunnes huomataan, että tilanne on edennyt niin pitkälle, että siltä ei voi enää ummistaa silmiään.

Asekaupan rajoittaminen olisi tehokkaampaa ulkopolitiikkaan

Tilanteita tulkitaan siis siten että maidon tulee olla jo todistetusti kaatunut pöydälle, ja valunut vielä parketillekin, ennen kuin vientilupia jäädytetään tai jätetään myöntämättä. Kuitenkin tunnetusti paras tapa ratkoa aseellisia konflikteja olisi estää niiden eskaloituminen aseellisiksi.

Sen lisäksi, että aseiden vieminen maihin, joista niillä on suuri riski päätyä käytettäväksi konflikteissa, on moraalisesti kyseenalaista, se on haitallista myös Euroopan unionille itselleen. EU:n naapuruuspolitiikka on keskeinen osa EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa, ja sen yhtenä päätavoitteena on alueen turvallisuuden lisääminen.

Tätä tavoitetta kohti pyrkiminen olisi huomattavasti realistisempaa ja mielekkäämpään, mikäli tavoitetta ei samanaikaisesti aktiivisesti heikennettäisi toisella politiikan sektorilla. Kun vasen käsi tietää, mitä oikea tekee, voivat kädet yhdessä saada jotain järkevää aikaiseksi.

Joko kuuntelit Rauhacastin edelliset jaksot?

Kuuntele lisää aiheesta Suomi, EU ja asekauppa Rauhacastissa! Löydät Rauhanliiton podcastin SoundCloudissa, Spotifyssa ja Apple Podcastsista. Muista myös aiemmat jaksot:

Vuoden aikana käsittelemme Rauhacastissa Eurooppaan, rauhaan ja turvallisuuteen liittyviä aiheita ilmastonmuutoksesta ydinaseisiin. Seuraavassa jaksossa aiheena on ilmastonmuutos ja rauha, stay tuned!

Pihla Hankamäki

Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Osana blogia julkaisemme EU:ta, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevää Rauhacast-podcastia. Podcast-sarjan tuottamista ja julkaisua on tuettu Eurooppa-tiedottamisen valtionavuista.