Keskusteluja NATOsta ja NATOn kanssa
Sain käsiini Stop the War Coalitionin toimittaman vihkosen ”NATO, a War Alliance”. Erinomaista vaihtoehtoluettavaa nykyisenä aikana. Ikävä kyllä, järjestö edellyttää, että kirjasesta maksetaan £ 5, viisi puntaa, sensijaan, että sen saisi vapaasti ladattua netistä, mikä levittäisi sitä aivan toisella tavalla.
Vihkonen toi mieleeni sateisen marraskuun päivän vuonna 2011, jolloin seisoin IPPNW:n, International Physicians for the Prevention of Nuclear War-järjestön co-presidenttinä NATOn pääportin edessä odotellen muuta joukkoamme, Venäjän Vladimir Garkavenkoa, Norjan Björn Hiltiä, brittien Liz Waterstonea ja ihanaa opiskelijajäsentämme Saima Akhtaria. Olimme menossa tapaamaan uutta NATOn ydinasepolitiikan johtajaa Fred S. Frederikseniä, keskustellaksemme NATOn politiikasta ydinaseiden suhteen. Pääsimme sisään hyvässä järjestyksessä ja keskustelut käynnistyivät. Saima ahdisteli Frederickseniä nuoren opiskelijan innolla. Garkavenkon mukaan tavallisia venäläisiä ahdisti sekä NATOn sotiminen eri konflikteissa että sen jatkuva tunkeutuminen lähemmäksi Venäjää. Fredericksen, ilmeisen noviisi keskusteluissa, totesi kansan Yhdysvalloissa kokevan samaa uhkaa. ”Asevarustelu käy ennen pitkää kestämättömäksi, syntyy vain velkaa, vaikka rahaa tarvittaisiin sosiaaliturvaan. Siksi rakennetaan ohjuspuolustus, jota kehitämme rauhan turvaksi, kuten Venäjäkin tekee”. Kutsuin Fredericksenin Suomeen, Nuclear Exits- kongressiimme, johon hän ilomielin suostui. Peruutus tuli hyvässä järjestyksessä, ei sopinut esiintyä tällaisessa yhteydessä.
Vihkonen kysyy, mitä NATO on saanut aikaan. Kylmän sodan aikana, ennen Neuvostoliiton hajoamista NATO oli puolustusliitto ilman mitään sotatoimia, mitä se nyt vähän tuki Kreikan junttaa aseilla. Kun Neuvostoliitto ja sen myötä Varsovan liitto hajosi, ”vihollinen” katosi. NATO, joka nyt etsi rooliaan, levittäytyi entiseen Itä-Eurooppaan ja käynnisti ensimmäiset varsinaiset sotilaalliset operaationsa Irakissa, entisessä Jugoslaviassa, Afganistanissa ja Libyassa ja niin edelleen. Sopii miettiä, millaisia ovat NATOn saavutukset olleet näillä taistelukentillä. NATOn pommitukset entisen Jugoslavian alueella olivat laitonta sodankäyntiä, jossa käytettiin sotilaallista voimaa ilman YK:n turvaneuvoston hyväksyntää. Brittien alahuoneen raportti vuodelta 2016 analysoi Libyan tilannetta: ” interventiota varten ei ollut oikeata tiedustelutietoa, joten tulos johti poliittiseen ja taloudelliseen romahdukseen, heimojen väliseen sotimiseen, humanitaariseen ja pakolaiskriisiin, laajoihin ihmisoikeuksien loukkauksiin, aseiden leviämiseen sekä ISILin kasvuun Pohjois-Afrikassa”.
Ei ihme, ettemme saaneet vuonna 2011 paljoakaan selvää NATOn ydinasepolitiikasta. Virallista tietoa siitä, minne NATOn ydinaseet ovat sijoitettuina, ei ole saatavilla. Kerrotaan, että sekä Saksa, että Belgia ja Hollanti ovat aikanaan pyytäneet NATOn ydinaseiden poistamista maaperältään. Vastaus on ollut, että päätökset NATOssa pohjautuvat konsensukseen, joten kaikkien jäsenmaiden pitää yksimielisesti hyväksyä niiden poisto!
Mitä nyt on edessä? Andrew Murray, Stop the Warin perustaja näkee, että käynnissä on kaksi sotaa: Venäjän sota Ukrainaa vastaan ja NATOn sota kilpailijoitaan vastaan. NATO leviää globaaliksi, sen 2030 strategian mukaisesti ”Ensin Venäjä, sitten Kiina”. Siellä sitten olemme.
Vappu Taipale
Kirjoittaja on Rauhanliiton hallituksen varajäsen.
Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.
