Rauhankasvatusta meille jokaiselle

Vuosia sitten rauhankasvattaja Hanna Niittymäki kysyi eräällä luennollaan meiltä yleisössä istuneilta, onko meitä koskaan kohdeltu epäoikeudenmukaisesti jonkun meistä riippumattoman ominaisuutemme perusteella. Hän alkoi luetella tällaisia ominaisuuksia (ikä, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, etnisyys…) ja pyysi meitä antamaan pisteitä itsellemme sitä mukaan kun muistamme tilanteen, jossa meitä on taustamme takia kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.
Se, etten saanut testistä yhtäkään pistettä, veti nöyräksi.

Niittymäki auttoi meitä analysoimaan roolejamme eri elämänalueellamme ja pohtimaan valtaamme suhteessa muihin. Tämän reflektion lisäksi tarvitaan myös toimintaa, sillä ”ilman toimintaa on vain sanahelinää, kun taas ilman reflektiota toiminta voi olla sokeaa.” Niinpä tarvitaan myös konkreettisia toimenpiteitä, joilla voimme edesauttaa sitä että ihmiset, joilla on tilanteissa vähemmän valtaa, saisivat paremmin äänensä kuuluviin.  

Hanna Niittymäen hiljattain ilmestynyt kirja Ihmisiksi elämisen taito pursuaa hyviä neuvoja niin arkipäiväiseen kanssakäymiseen, oikeuskäytäntöön, pedagogiikkaan kuin rauhanneuvotteluihinkin. Aiemmin opettajana toimineen Niittymäen kirja ei ole suunnattu vain kasvattajille, vaan jokaiselle meille, kadunmiehille ja -naisille.

Dialogia debatin sijaan

Yksi tärkeimmistä teemoista kirjassa on dialogisuus. Niittymäkeä askarruttaa kysymys, miten voisimme parantaa ihmisten välistä arkista vuorovaikutusta niin, että siitä tulisi rakentavaa ja parempaa. Miten voisimme paremmalla kommunikaatiolla ehkäistä meneillään olevaa polarisaatiota, jossa ihmiset jakautuvat mitä kummallisimpiin kuppikuntiin. Toista maapalloa ei ole, joten tavalla tai toisella meidän on pakko tällä pienellä pallolla yrittää tulla ihmiskuntana toimeen keskenämme.

Kuunteleminen on se avainjuttu, tiivistää Niittymäki. Dialogissa, toisin kuin debatissa, ei ole voittajia eikä häviäjiä, eikä tarkoitus ole olla oikeassa tai todistaa toisen olevan väärässä. Keskeisempää on toisen osapuolen kuunteleminen ja ymmärtäminen, keskustelijoiden tasa-arvoisuus ja molemminpuolinen kunnioitus, arvojen priorisointi ja ratkaisun etsiminen.

”Yleensä toisen päätä ei saa käännytettyä sillä että lataa hienot faktat tiskiin, vaan pitää kuunnella, avoimesti kuunnella ja yrittää ymmärtää ilman omia ennakko-oletuksia.”

Mikäli osapuolten kannat ovat liian kaukana toisistaan, liikkeelle ei välttämättä kannata lähteä ollenkaan ristiriitoja herättäneestä asiasta, vaan ihan jostain muusta. Jostain, josta ollaan samaa mieltä, jostain yhdistävästä asiasta.  

Lisää restoratiivista oikeutta

Yksi konkreettinen esimerkki dialogisuuden käyttämisestä on restoratiivinen oikeus. Siinä kuullaan paitsi rikoksen tekijää, myös ja ennen kaikkea rikoksen uhria. Nämä asianosaiset nostetaan prosessin keskiöön ja aktiiviseen rooliin ammattilaisten, instituutioiden ja lakikirjojen sijaan. Tavoitteena on yhteinen sovintoratkaisu, joka hyvittäisi rikoksen uhrin kokeman tappion tai kärsimyksen niin hyvin kuin mahdollista, ja joka vähentäisi yhteiskunnastamme rikollisuutta.

”Tämä meidän perusoikeuskäytäntöhän perustuu siihen, että kun jotakuta syytetään oikeudessa, niin ensinnäkin hän kaikin keinoin kieltää syyllisyytensä, tai hänen asianajajansa kieltää, vaikka olisikin syyllinen. Ja sitten mietitään jokin rangaistus, mikä ei millään tavalla liity uhrien kärsimykseen.”

Niittymäen mukaan Suomessa on jo paljon sovittelua käytössä, ja hän toivoisi että sitä olisi enemmänkin. ”Ylipäätään jos se alkaisi tulla vielä isompaan osaan eri maiden oikeuskäytännöissä, niin voi olla että meistä tulisi vähän rauhaisampaa porukkaa.”

Väkivalta, viihde ja sotauutisointi

Dialogisuuden, sovittelun ja restoratiivisuuden vastakohta on vastakkainasettelu ja polarisaatio. Viihteen, talouden, urheilun, politiikan ja median kentillä työskentelevillä on mahdollisuus valita, kumman suunnan hyväksi työskentelee. Niittymäen kirja antaa tähän hyviä eväitä.  

Parhaimmillaan väkivallan käsittely esimerkiksi mediassa on kriittistä – jopa terapeuttista, huomauttaa Niittymäki – informatiivista (olisihan se outoa, jos sitä ei viihteessä käsiteltäisi, kun sitä kerran on tosielämässäkin) ja havahduttavaa. Sellaista, joka herättää toimintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Mutta huonoimmillaan ja turhimmillaan se on ihmisen kärsimyksellä mässäilevää ja väkivaltaa normalisoivaa.

Kysyn Hanna Niittymäen mielipidettä kuviin, jotka sain Irakin sodan alkuvaiheessa haltuuni amerikkalaiselta sotilaalta. Kuvat havahduttivat minut sodan mielettömyyden ymmärtämiseen. Vasta kuvat nähtyäni tajusin, kuinka kaunistellun version sodan todellisuudesta media meille näyttää. Olisiko realistisempien kuvien näyttäminen mediassa väkivallalla mässäilyä ja sen normalisointia, vai sodan realistista kerrontaa?

Niittymäki nostaa esille kuvissa esiintyvien ihmisten oikeuden arvokkuuteen. ”Pitäisi suojella ihmiselämän arvokkuutta, ei saisi näyttää ihmisistä kuvia hirvittävissä tilanteissa, se on täysin sopimatonta, sillä jokainen on yhtä arvokas.”

Taiteen ja viihteen puolella rajanveto pasifistisen ja sotaa ihannoivan tuotoksen välillä on toisinaan hiuksen hieno. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaani, alkuperäiseltä nimeltään Sotaromaani, on varsinkin alkuperäisessä muodossaan pasifistinen, ja kuvaa ennen kaikkea sodan tuhoavaa voimaa ja mielettömyyttä. Mutta kun Tuntematon sotilas -versiossa siitä sensuroitiin pois sen pasifistinen kärki, teatteriohjaaja Juha Luukkosta lainatakseni, sen tulkinnat, ja siten vaikuttavuus, ovat tainneet vaihdella katsojasta riippuen laidasta laitaan.    

Vaikuttavuudesta

Haastattelun jälkeen rauhankasvattaja Niittymäki jatkaa päiväänsä vetäen Aseistakieltäytyjäliiton aktiiveille yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokoulutuksen. Yhdessä viimeisimmistä kirjoituksissaan Niittymäki pohtii maailmanparantajan vaikutusta maailmaan ja muistelee kaiholla aikoja, kun opetti ekaluokkalaisia lukemaan. Siinä kun työnsä tuloksen näki ja kuuli edessään hyvinkin konkreettisesti muutaman kuukauden jälkeen.

Rauhankasvattajien ja muiden rauhantyöntekijöiden ja maailmanparantajien työn vaikuttavuuden todentaminen on kieltämättä hankalaa. Olisihan se mieletöntä lähteä uhoamaan, että olemme estäneet ydinsodan tai kolmannen maailmansodan tai yhtään minkään sodan. Mutta toisaalta, mitä vaihtoehtojakaan meillä on? Olla kyynisiä ja olla edes yrittämättä? Silloin ainakin on varmaa, ettei mitään tapahdu. Mutta jos sen sijaan teemme parhaamme, niillä resursseilla, siinä asemassa ja siinä tilanteessa jossa itse kukin olemme, eikö se muka ole riittävästi?

Timo Virtala

Kirjoittaja on sosiologi ja siviilipalveluskeskuksen luennoitsijavieras. Virtala on kirjoittanut kirjat Sarajevon ympäristö (Savukeidas 2013) ja Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki 2020). 

Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.