Rauhanliike antaa toivoa
Venäjän rauhanliike antaa Helsingin apulaispormestari Paavo Arhinmäelle toivoa:
“On ollut ilahduttavaa nähdä, miten paljon on rohkeita ihmisiä Venäjällä, jotka ovat uskaltaneet lähteä osoittamaan mieltään. Tiedetään, miten autoritaarinen maa on. Ollaan nähty, miten mellakkapoliisit hajottavat sodanvastaiset mielenosoitukset. Silti tuhannet ja tuhannet ihmiset lähtevät uudestaan ja uudestaan kaduille, miten kulttuuriväki ja tiedeväki allekirjoittavat sodanvastaisia vetoomuksia, miten venäläiset urheilijatkin ottavat kantaa. Toivoa siis on, ja tätä sodanvastaista rauhanliikettä pitää tukea.”
Suomen, Euroopan Unionin ja kansainvälisen yhteisön talousboikoteille Arhinmäki antaa täyden tukensa. Hän tuki boikotteja ja itsekin boikotoi Venäjää jo vuonna 2014 Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan Ukrainalta. Hän toimi tuolloin kulttuuri- ja urheiluministerinä ja kieltäytyi osallistumasta Venäjällä järjestettäviin paralympialaisiin.
“Nyt on tärkeää tehdä kaikki toimet, jolla pyritään horjuttamaan [Vladimir] Putinia ja Putinin lähipiiriä. Siksi tarvitaan ennennäkemättömän tiukat taloussanktiot,” Arhinmäki linjaa.
Rauhanliikkeen aktiivisuuden lisäksi Arhinmäki nostaa katastrofin keskeltä toisenkin positiivisen huomion.
“Harva asia on yhdistynyt niin paljon meitä suomalaisia kuin Venäjän laiton hyökkäys Ukrainaan.”
Hyökkäys on tuomittu yksiselitteisesti paitsi Suomessa, myös muualla maailmalla. Voisiko tämä laaja kansainvälinen yksimielisyys avata mahdollisuuden kehittää kansainvälistä lainsäädäntöä niin, ettei tämmöistä tapahtuisi tulevaisuudessa?
Arhinmäki muistuttaa että Suomi on jo pitkään edistänyt YK:n reformeja ja kannattanut esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä ja heidän veto-oikeudestaan luopumista. Arhinmäen mielestä tällainen reformi olisi järkevä ja siihen suuntaan pitäisi mennä. Nykykäytäntö kun on vanhanaikainen, siinä on annettu suhteettoman paljon valtaa toisen maailmansodan voittajavaltioille. Esimerkiksi väestöltään lähivuosina maailman suurimmaksi valtioksi nouseva Intialla ei ole turvallisuusneuvoston vakinaista jäsenyyttä, ei myöskään yhdelläkään valtiolla Etelä-Amerikassa tai Afrikassa, kun taas Euroopasta mukana viiden koplassa on kolme väestöltään keskikokoista valtiota, Iso-Britannia, Venäjä ja Ranska.
Toisaalta Arhinmäki on kuitenkin pessimistinen tämmöisen reformin onnistumisen suhteen. Hän ei usko että turvallisuusneuvoston vakinaiset jäsenet olisivat valmiita muutokselle. Lisäksi Arhinmäen mukaan
“Kansainvälistä oikeutta ei oikein voi kehittää niin, että sillä voitaisiin estää tällainen hyökkäys oikeuden vastaisena, kun se on jo sitä niin yksiselitteisesti.”
Mutta laillinen-laiton -näkökulman lisäksi kansainvälisen lainsäädännön kehittämistarvetta on syytä tarkastella myös seuraumusten näkökulmasta: seuraako valtioille lakien ja sopimusten rikkomisesta riittävän kovia ja vääjäämättömiä sanktioita.
Kannattaako sotiminen?
Sotien historiaa tutkineen, Rauhancastissakin haastateltu Helsingin yliopiston historian dosentti Risto Marjomaan mielestä maailmassa on sotia, koska sotiminen kannattaa. Sotia on siis olemassa, koska sodan aloittava osapuoli uskoo saavuttavansa sen avulla jotain saavuttamisen arvoista. Tätä taustaa vasten ei riitä, että sodat julistetaan laittomiksi. Kansainvälisen lain rikkomisella tulee olla niin kovat ja vääjäämättömät seuraamukset, ettei sotiminen kannata.
Vuonna 1928 Pariisissa solmittiin rauhansopimus, jonka allekirjoittivat kutakuinkin kaikki siihen aikaan itsenäiset valtiot. Sopimus tunnetaan nimellä Kellogg-Briand-sopimus. The Internationalists -kirjan kirjoittajien mielestä kyseessä oli perustavanlaatuinen käänne valtioiden välisen vuorovaikutuksen ja kansainvälisen oikeuden historiassa. Aiemmin laillisesta ja hyväksytystä valtioiden välisestä vuorovaikutuskeinosta, sotimisesta, tuli laitonta.
Sopimusta on pidetty paljolti epäonnistuneena, koska reilu kymmenen vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen kutakuinkin kaikki sopimuksen allekirjoittajavaltiot olivat sodassa keskenään. Kirjan kirjoittajien mielestä “se ei toiminut” -argumenttia ongelmallisempaa ja yleisempää on ollut ajatella, että “se ei voi toimia.” Että eihän sotia nyt sopimuksilla voida estää.
Tämän ajattelumallin kaikuja voi kuulla myös Arhinmäen vastauksessa, kun hän totesi, että suurvalloilla on vuosikymmenestä toiseen ollut tapana rikkoa kansainvälisiä sopimuksia ja pitäessään hyvänä huomiona ajatusta, että kansainväliset sopimukset ovat luotettavia juuri niin kauan kuin niistä pidetään kiinni.
Kirjan kirjoittajat kumoavat kuitenkin kummatkin argumentit. Toinen maailmansota oli toki kova kolaus sopimukselle, mutta toisen maailmansodan jälkeen hyökkäyssodat ovat vähentyneet rajusti: siinä missä vuosina 1816-1928 hyökkäyssotia käytiin keskimäärin 10 kuukauden välein, toisen maailmansodan jälkeen niitä on ollut vain joka neljäs vuosi. Suurvaltojen välistä sotaa ei olla nähty kohta kahdeksaankymmeneen vuoteen.
Kansainvälistä oikeutta on toisen maailmansodan jälkeen kehitetty systemaattisesti toimivampaan suuntaan. Valtioiden väliset järjestöt, sopimukset, kaupankäynti ja keskinäisriippuvuus ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Sodista on tullut yhä kannattamattomia.
Tämä pätee myös Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, ettei tämä sota ole hyödyttänyt eikä tule hyödyttämään sen enempää Putinia kuin Venäjääkään sen enempää sotilaallisesti, poliittisesti kuin taloudellisestikaan, ei lyhyellä eikä pitkällä tähtäyksellä.
Miksi Venäjä sitten hyökkäsi?
On arveltu, ettei Putinille kenties uskallettu kertoa realistista tilannekatsausta oman armeijan kyvyistä ja Ukrainan yhtenäisyydestä, vaan pelon takia hänelle annettiin hänen ennakkokäsityksiään myötäileviä lausuntoja. Vai onko vuosikausia kestänyt rajoittamaton yksinvalta sokaissut Putinin?
Vai kävikö tässä kenties niin, että EU:n, YK:n ja USA:n reaktiot Krimin niemimaan miehitykseen vuonna 2014 olivat liian maltilliset? Että sopimuksista, periaatteista ja pelisäännöistä ei pidetty riittävän lujasti kiinni? Että pakotteet olivat niin lieviä, ja niistä alettiin lipsua niin aikaisin, että Venäjän valtionjohdon laskelmissa miehitys kannatti? Ja jos se kerran kannatti, Venäjän johto laskelmoi, että myös manner-Ukrainan valtaaminen kannattaa.
Edellä mainitut kolme teoriaa eivät sulje toisiaan pois, ja muitakin syitä voi olla. Joka tapauksessa Venäjän hyökkäys Ukrainaan todistaa, että kansainvälistä oikeutta on yhä kehitettävä. Kansainvälisen lain rikkomisen seuraukset eivät ole vielä riittävät. Vuonna 1994 solmittua Budapestin sopimusta, jossa Venäjä, Iso-Britannia ja USA antoivat lupauksen suojella Ukrainan rajoja ja itsenäisyyttä, ei juurikaan muistella. Ikään kuin vanhojen sopimusten noudattamatta jättäminen olisi hyväksyttyä ja normaalia. Näin ei saa jatkua.
Parhaassa tapauksessa nyt meneillään olevista ennenäkemättömän lujat talouspakotteet toimivat paitsi varoituksena tulevia hyökkäyksiä punnitseville valtionjohtajille, myös tärkeänä tosielämän testinä kansainvälisten talouspakotteiden toimivuudesta.
Arhinmäki kannattaa sopimusta, joka kieltäisi robottiaseet täysin
Hyökkäyssotien lisäksi kansainvälisillä sopimuksilla on kielletty asejärjestelmä toisensa jälkeen. Biologiset ja kemialliset aseet kiellettiin sodankäynnin välineinä jo vuosikymmeniä sitten. Henkilömiinoja koskeva kansainvälinen sopimus hyväksyttiin YK:ssa 1997, rypäleaseet kieltävä sopimus astui voimaan 2010 ja ydinaseet kieltävä sopimus tammikuussa 2021. Mitä mieltä Paavo Arhinmäki on näistä kansainvälisistä sopimuksista, jotka kieltävät tietyt asejärjestelmät; Ovatko ne tehokkaita keinoja vähentää sotien aiheuttamaa kärsimystä?
”On ja ei. On siinä mielessä, että esimerkiksi kemialliset aseet kieltävä sopimus on todella poistanut kemiallisia aseita mittavasti, ja niiden käyttöä sodankäynnin välineenä. Esimerkiksi kun Syyriassa oli epäilys [kemiallisten aseiden käytöstä], niin herättihän se aivan valtavan huomion ja pahennusta. Ottawan sopimus maamiinojen osalta on merkinnyt sitä, että maamiinoja on korvattu toisilla asejärjestelmillä, jotka eivät ole siviileille vaarallisia.”
Arhinmäki uskoo että tietyt asejärjestelmät kieltävät sopimukset paitsi estävät näitä aseita leviämästä uusille käyttäjille, myös nostaa niiden käyttökynnystä niissä maissa, joissa niitä ennestään on.
Kansanedustajana ollessaan Paavo Arhinmäki oli yksi harvoista, jotka pitivät Suomen eduskunnassa esillä pyrkimystä kieltää kansainvälisellä sopimuksella autonomiset asejärjestelmät. Autonomisilla asejärjestelmillä eli niin sanotuilla robottiaseilla tarkoitetaan asejärjestelmiä, joita ohjelmoidaan toimimaan itsenäisesti ja valitsemaan kohteensa ilman ihmisen tekemiä päätöksiä.
Arhinmäen mukaan robottiaseet ovat tulevaisuudessa erittäin iso kysymys. Sodankäynti on aina epäeettistä, mutta sodankäynnillä on kuitenkin sääntönsä, ja konfliktin jälkeen on tärkeää pystyä selvittämään sotarikokset.
“Kuka on vastuussa silloin, jos päätöksen tekee robotti? Tämä on huolestuttava kehitys, josta aika vähän keskustellaan maailmassa.”
Arhinmäki onnistui saamaan robottiaseista lyhyen kirjauksen myös hallitusohjelmaan. Hallitusohjelman mukaan “Suomi edistää kansainvälisissä neuvotteluissa autonomisten asejärjestelmien globaalia sääntelyä. Tavoitteena on kieltää tekoälyyn perustuvien asejärjestelmien kehittäminen ja tuotanto.”
Arhinmäen vastauksen “ei” -osio liittyy ydinaseiden kieltosopimukseen.
“Jos ne, joilla on joitain asejärjestelmiä, eivät liity siihen sopimukseen, se ei tuota sitä toivottua tulosta.”
Tästä syystä autonomisten aseiden kieltosopimuksella on kiire, sillä on aina helpompaa kieltää kehittelyasteella oleva asejärjestelmä kuin sellainen jonka testaus, tuotanto ja markkinointi ovat jo vauhdissa.
Timo Virtala
Kirjoittaja on sosiologi ja siviilipalveluskeskuksen luennoitsijavieras. Virtala on kirjoittanut kirjat Sarajevon ympäristö (Savukeidas 2013) ja Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki 2020).
Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.
Kuuntele myös:
Rauhacast: Ukrainan kriisi, kansainvälinen oikeus ja robottiaseet
Ukrainan sota, kansainvälinen oikeus ja robottiaseet kieltävä sopimus ovat tämän jakson aiheita. Timo Virtalan haastateltavana on Helsingin apulaispormestari Paavo Arhinmäki. Arhinmäki muun muassa muistelee tunnelmiaan ministerinä vuonna 2014 kun Venäjä miehitti Krimin niemimaan, ja pohtii rauhanliikkeen toimia ja Suomen hallituksen kantaa robottiasekieltosopimuksen hyväksi.
