Taleban-hallinnon ihmisoikeusrikokset ja niiden rankaiseminen
Miten kansainvälisen yhteisön tulisi reagoida silloin, kun yksittäinen valtio rikkoo räikeästi ihmisoikeuksia tai kansainvälistä oikeutta? Kuten nyt esimerkiksi Etelä-Afrikka harjoittaessaan apartheidia 1948-1991, Irak hyökätessään Kuwaitiin 1990, Yhdysvallat hyökätessään Irakiin 2003, Venäjä hyökätessään Ukrainaan ja Talebanien hallitsema Afganistan naisten oikeuksia polkiessaan.
Tulisiko muun maailman asettaa tällainen valtio kauppasaartoon? Eristää heidät kansainvälisestä kanssakäymisestä niin politiikan, talouden, kulttuurin kuin urheilunkin saralla?
Vai tulisiko sääntöjä rikkova valtio pakottaa ruotuun sotilaallisesti? Ensin uhkaamalla, ja jos tulosta ei ala kuulua, uhkaukset toteuttamalla eli pommittamalla ja mahdollisesti miehittämällä ja hallinto vaihtamalla.
Vai onko kenties suostuttelu se oikea tie? Olisiko moraalisesti oikein tehdä tällaisen valtion kanssa yhteistyötä, jatkaa kaupankäynti ja mahdollista avustamista ja houkutella, näyttää esimerkkiä ja neuvotella heidät takaisin kaidalle polulle?
Boikotti, pommittaminen vai yhteistyö? On helppo keksiä argumentteja kaikkia näitä kolmea keinoa vastaan.
Sodan ja pommittamisen voi syystäkin nähdä rauhan ja demokratian vastakohtina, joten rauhan ja demokratian tuomisen pommittamalla on helppo nähdä yhtä absurdina ajatuksena kuin… miten sen nyt sanoisi, “fighting for peace is like screwing for virginity.”
Boikotti taas iskee pahimmin köyhiin, se on nähty niin Irakissa, Iranissa, Pohjois-Koreassa kuin Myanmarissakin. Myös keskiluokkaa se heikentää, vaikeuttaen heidän työtilannettaan, talouttaan ja resilienssiään ja vähentää siten heidän riskinottohaluaan ja mahdollisuuksiaan ja motivaatiotaan nousta protestoimaan vallanpitäjiään vastaan.
Kuten Rauhacastin edellinen haastateltava tohtori Tarja Cronberg nosti esille, talouspakotteet eivät ole tuottaneet kohdemaan politiikkaan haluttua muutosta sen enempää Kuubassa, Pohjois-Koreassa kun Iranissakaan, vaikka pakotteet ovat kahdessa ensin mainitussa kestäneet jo useita vuosikymmeniä.
Mitä yhteistyöhön tulee, tämänkertainen haastateltava, Afganistaniin erikoistunut toimittaja, opiskelija ja aktivisti Zahra Karimy, ei nykytilanteessa lähtisi missään nimessä Afganistanin Taleban-hallinnon kanssa yhteistyön tielle. Hänen mielestään Talebanien hallinnon kansainvälinen tunnustaminen veisi maata 20 vuotta taaksepäin. Rajuja, naisia ja vähemmistöjä sortavia lakeja on jo olemassa, ja Karimy pelkää niiden vain pahenevan mikäli hallinto saa haluamansa, eli kansainvälisen tunnustuksen vallalleen.
Joten onko Karimy sitten sillä kannalla, että Afganistan tulisi eristää kansainvälisestä yhteistyöstä? Tällaista käsitystä en hänen puheistaan saanut. Päin vastoin hän ilmaisi huolensa, ettemme saisi unohtaa Afganistania. Hän kertoi afganistanilaisista toimittajista, ystävistään ja sukulaisistaan, jotka nyt tuntevat tulleensa unohdetuksi ja petetyksi. Kahdenkymmenen vuoden ajan länsimaat olivat heidän maassaan läsnä, ja nyt yhtäkkiä kansainväliset järjestöt vetävät työntekijänsä pois maasta ja jättävät heidät oman onnensa nojaan. Tavalliset ihmiset, jotka eivät ole tapahtumien kulkuun mitenkään syyllisiä, kärsivät tästä kaikkein eniten.
Karimy ja Cronberg eivät ole ensimmäiset Rauhacastin haastateltavat, joille olen esittänyt tämän kysymyksen, eivätkä he ole ensimmäiset, jotka vastauksessaan jonkin vaihtoehdon kannattamisen sijaan keskittyvät kritisoimaan jotakin annetuista vaihtoehdoista. Kysymyksen vaikeus huomioon ottaen tämä on hyvin ymmärrettävää.
Olemmeko pakotettuja valitsemaan kolmen huonon vaihtoehdon välillä? Emmekö todella keksi tämän listan jatkoksi edes neljättä tai viidettä vaihtoehtoa? Onko ihmiskunnalla näin huono mielikuvitus?
Kirjassaan The Internationalists (2017) Oona A. Hathaway ja Scott J. Sharpiro näkevät valoa tunnelin päässä. Vähän samaan tapaan kuin Steven Pinker kirjassaan The Better Angels of Our Nature (2012) ja Hans Rosling kirjassaan Faktojen maailma (2018), myös Hathaway ja Sharpiro todistavat tilastotieteellisiin materiaaleihin tukeutuen kuinka maailma on viimeisten vuosikymmenien kuluessa kulkenut parempaan suuntaan.
Siinä missä Pinkerin kirja todistelee väkivallan ja sotien vähentyneen ja siinä missä Roslingin kirja muistuttaa elintason nousseen, koulutuksen yleistyneen ja eliniänodotteen kasvaneen, Hathaway ja Sharpio vakuuttelevat että valloitussotia käydään maailmassa yhä harvemmin ja silloin kun niitä käydään, yhä useammin valloittaja vetäytyy anastamiltaan mailta.
Hathaway ja Sharpiro nostavat käännekohdaksi vuoden 1928 Pariisin rauhansopimuksen, joka tunnetaan myös nimellä Kellogg-Briand -sopimus. Sen allekirjoittivat kutakuinkin kaikki maailman siihen aikaan itsenäiset valtiot, ja siinä kiellettiin sodankäynti kansainvälisen politiikan välineenä. Sodista tuli laittomia ja talouspakotteista laillisia, kun tilanne oli siihen asti ollut päinvastainen.
Kuten valitettavan hyvin tiedämme, sopimus ei lakkauttanut sotia, mutta se vähensi niitä merkittävästi. Hathaway ja Shapiro ovat laskeneet, että vuosisata ennen Kellogg-Briand -sopimusta maailmassa valloitettiin keskimäärin yhdentoista Krimin niemimaan kokoinen alue joka ikinen vuosi. Meidän aikanamme Krimin valloitus oli ensimmäinen tuon mittaluokan valloitus useaan vuosikymmeneen.
Kellogg-Briand -sopimus pani alulle kehityksen kohti nykyistä sopimuksiin pohjautuvaa järjestelmää, jonka seurauksena YK:n sopimuspankista löytyy tällä hetkellä yli 158 000 kansainvälistä sopimusta.
Siinä missä aluevalloitusten harvinaisuus toimii todisteena nykyjärjestelmän toimivuudesta, Taleban-hallinnon ihmisoikeusrikkomukset ja Venäjän sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan toimivat todisteina nykyjärjestelmän puutteista. Suunta on oikea, mutta parannettavaa riittää.
Ei riitä että sodat ovat julistettu laittomiksi ja ihmisoikeuden universaaleiksi. Tarvitaan nykyistä konkreettisempia seuraamuksia jos näitä sopimuksia rikotaan. Tarvitaan vahvempaa, demokraattisempaa ja paremmin resurssoitua YK:ta ja tarvitaan valtioilta rohkeutta luopua osasta suvereenisuuttaan kansainvälisen oikeuden vahvistamiseksi.
Zahra Karimyn kuvaukset Afganistanin nykytilanteesta on karua kuultavaa, eikä tilanteen parantamiseksi ole aikaa jäädä odottelemaan YK:n reformeja. On toimittava nyt. Karimyn viesti on, että afganistanilaisia ei saa unohtaa ja Taleban-hallinnon painostamista tulee jatkaa. Ei siis Taleban-hallinnon tunnustamista ilman ehtoja, mutta ei myöskään koko valtion täyttä eristämistä. Ihmisten auttamista Teleban-hallinnosta huolimatta.
Timo Virtala
Kirjoittaja on sosiologi ja siviilipalveluskeskuksen luennoitsijavieras. Virtala on kirjoittanut kirjat Sarajevon ympäristö (Savukeidas 2013) ja Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki 2020).
Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.
Kuuntele myös Rauhacast -jakso aiheesta:
