Ukrainan sodan haaste rauhanliikkeelle
Sota on hyvin vanha yhteiskunnallinen instituutio. Vanhassa maailmassa sitä pidettiin luonnollisena ja väistämättömänä, vaikka ihmisten suuren enemmistön näkökulmasta sitä on yleensä aina pidetty hirvittävänä onnettomuutena.
Vanhassa maailmassa yhteiskuntien sisäinen järjestys oli vahvasti hierarkkinen. Hierarkioita pidettiin yllä vallalla, joka perustui voimaan ja rangaistusten pelkoon. Alistumista vallinneeseen järjestykseen helpotti yleinen usko, että järjestys oli jumalan säätämä.
Yhteiskuntien johtavissa kerrostumista sotilaskunto ja taistelujen johtamisen taito olivat taidoista arvostetuimmat; hyveistä arvostetuimpia olivat rohkeus ja uskollisuus.
Vielä 1800-luvulla johtavat valtio-oppineet sanoivat, että valtioilla ei ole moraalia, niillä on vain etuja. Sillä ajattelulla oikeutettiin akateemisissa kansainvälisen politiikan opeissa ns. realismi. Ajatus – ja kansanomainen vaatimus – rauhasta teki kuitenkin jo tuloaan. Sitä tarjoiltiin voimatasapainon opissa.
1900-luvun alussa Euroopan suurvaltojen epäluulot toisten valtojen liiallisesta voimistumisesta, johtivat ennakoivan ja ehkäisevän sodan aloittamiseen. Ensimmäisen maailmansodan piti olla lyhyt ja tehokas. Siitä tuli pitkä ja kuluttava. Toiseen maailmansotaan ajauduttiin, koska ensimmäisen maailmansodan hävinnyt Saksa tunsi tulleensa rauhanteossa petetyksi ja nöyryytetyksi.
1900-luvun kahden maailmansodan opetukset johtivat ensin Kansainliiton ja sitten Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen. Molempien järjestöjen perusidea on ollut korvata sotilaalliseen varustautumiseen ja voimatasapainoon perustuva rauha kaikkien valtioiden sitoutumisella kansainvälisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön yhteisesti sovittuihin pelisääntöihin.
YK:n peruskirjan mukaan sodan aloittaminen toista YK:n jäsenvaltiota vastaan sen valloittamiseksi tai minkä tahansa edun tavoittelemiseksi on kiellettyä. Sitä tarkoittaa suvereenien valtioiden koskemattomuus.
Jos YK:n jäsenvaltio joutuu hyökkäyksen kohteeksi, sen velvollisuus on alistaa asian käsittely välittömästi YK:n turvallisuusneuvostolle. YK on peruskirjansa mukaan sitoutunut sovittelemaan puhjennutta konfliktia ja torjumaan yhteistoiminnassa kaikkien jäsenvaltioidensa kanssa hyökkäyksen.
Käytännössä valtaosa toisen maailmansodan jälkeen puhjenneista paikallisista konflikteista on ollut valtioiden sisäisiä maan hallituksen ja separatististen kapinaliikkeiden välisiä sotia. Näissä YK:n rooli on ollut sekä sovitella konfliktia ja saada aikaan aselepo että harjoittaa sen jälkeen rauhan turvaamista saavutetun rauhantilan varmistamiseksi.
On syytä kiinnittää erityinen huomio siihen, että YK:n paikallisten konfliktien sovittelu- ja rauhanturva-systeemi on ideana täysin analoginen kansallisvaltioiden sisäiselle lainsäädännön, poliisitoiminnan ja oikeuslaitoksen muodostamalle kokonaisuudelle. Mitä demokraattisempi lainsäädäntö-prosessi kansallisvaltiossa on, sitä tuloksellisemmin systeemi toimii.
YK:n peruskirjan pohjalle rakennettu sääntöperäinen maailmanjärjestys on ihmiskunnan valtava saavutus ja ansaitsee maailman kaikkien ajattelevien ja rauhaa rakastavien ihmisten varauksettoman tuen. Sama koskee kaikkea YK:n toimintaa. Voidaan sanoa täysin varmasti, että kaikki se monipuolinen sopimus-toiminta, jota on harjoitettu YK:n puitteissa pian kahdeksan vuosikymmentä, tukee rauhanomaista elämää ja kehitystä kaikkialla maailmassa. Erityisesti on syytä muistaa 1960-luvun suuret ihmisten ihmis-, kansalais- ja sosiaalisia oikeuksia koskevat sopimukset sekä viime vuosikymmenten monitahoiset kehitysagendat (joista viimeisen tavoitevuosi on 2030).
YK:n rinnalla on kuitenkin olemassa toinen turvallisuuspoliittinen historia.
Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto edetessään kohti Berliiniä valloitti ja miehitti koko Itä-Euroopan ja ryhtyi välittömästi tekemään alueen maista itselleen satelliittivaltioita. Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat reagoivat siihen voimakkaasti perustamalla vuonna 1949 Pohjois-Atlantin Puolustusliiton NATO:n. Neuvostoliitto ja sen eurooppalaiset satelliittivaltiot reagoivat puolestaan NATO:oon perustamalla sen vastapainoksi vuonna 1955 Varsovan liiton. Muodollisesti molempien sotilasliittojen perustaminen tapahtui YK:n peruskirjaa kunnioittaen, sillä peruskirjan mukaan puolustautuminen hyökkääjää vastaan on sallittua – ja siksi loogisesti myös varustautuminen ja liittoutuminen puolustusta varten.
Tämä kehitys johti välittömästi ns. kylmän sodan alkamiseen, mikä tarkoitti molemmin puolin vahvaa sotilaallista kilpavarustelua ja siinä turvautumista jatkuvasti kehittyvään uusimpaan teknologiaan. Jo 1960-luvulla oltiin MAD-tilanteessa (Mutually Assured Destruction), mikä tarkoitti todennäköisyyttä – itse asiassa varmuutta – kaiken ihmiselämän tuhoutumisesta maapallolla, jos ydinsota pääsisi syttymään.
Vuonna 1991 Neuvostoliitto etupiireineen hajosi lopullisesti – sisäisistä syistä: sekä poliittisista että taloudellisista. Maa ei ollut pystynyt uudistumaan pärjätäkseen taloudellisesti kansainvälisessä työnjaossa ja yhteiskunnan hallintomallina totalitarismi oli alkanut monien vaikutusvaltaisten ihmisten mielissä tuntua sietämättömältä. Neuvostoliiton ja Neuvostoimperiumin hajoaminen tapahtui lähes rauhanomaisesti, mutta se jätti jälkeensä vahvoja jännitteitä, jotka johtivat siihen kehitykseen, joka nyt Ukrainan sodan muodossa uhkaa rauhaa ja turvallisuutta koko Euroopassa ja laajemmin koko maailmassa.
Parhaillaan käydään paljon keskusteluja syistä, jotka auttaisivat ymmärtämään, miksi Venäjä lähti 24.2.2022 hyökkäyssotaan Ukrainaa vastaan. Kysytään esimerkiksi tekikö länsi tarpeeksi 1990-luvulla integroidakseen Venäjän yleiseurooppalaiseen poliittiseen ja taloudelliseen kehitykseen? Kokiko Venäjä tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti kun Itä-Euroopan maille annettiin mahdollisuus liittyä NATO:oon päästäkseen turvaan nimenomaan Venäjältä?
Kun muistetaan, että Venäjä on Neuvostoliiton hajottuakin edelleen suurvalta ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, aloittamalla hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan Venäjä ryhtyi toimiin, joilla se riskeeraa suunnattoman määrän vaikutus- ja arvovaltaansa ja tekee itsestään YK-järjestelmän näkökulmasta paariavaltion.
Riittävätkö 90-luvun poliittiset tapahtumat selittämään Venäjän toiminnan? Sen toimintahan tuntuu nyt rinnastuvan 1920- ja 30-lukujen Saksaan, jossa pettymyksen ja vihan lietsonta johti aggressiiviseen nationalismiin, totalitarismiin ja Hitlerin hyökkäyssotiin.
Nyt Venäjän hallitsevissa piireissä usko kertomuksiin tuhatvuotisesta venäläisestä maailmasta, ja Venäjän tehtäväksi langenneesta missiosta palauttaa sen eheys vaikka asein, tuntuu sivuuttaneen Venäjän eliitin mielissä kokonaan sen mahdollisuuden, että suurvalta palauttaisi itsekunnioituksensa ja arvostuksensa rauhanomaisin keinoin. Venäjä on luonnonvaroiltaan rikas maa ja sillä on koulutettu väestö. Sillä olisi käytössään valtavia mahdollisuuksia.
Vuoden 2014 Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan aseellisen kapinan jälkeen länsi, sekä EU että Yhdysvallat, ovat asettaneet monia erilaisia taloudellisia pakotteita Venäjälle ja yksittäisille venäläisille toimijoille kansainvälisen sääntöperäisen järjestelmän rikkomisen vuoksi. YK:n yleiskokous on kyllä suurella äänten enemmistöllä tuominnut Venäjän aloittaman hyökkäyssodan, mutta on huomattava, että pakotteet eivät ole YK:n asettamia. Juuri sen vuoksi, että Venäjä on turvallisuusneuvoston jäsenvaltio, YK on Krimin valtauksesta lähtien ja myös Venäjän hyökkäyssodan alettua 24.2.2022 ollut Ukrainan kriisissä melko voimaton. Tämä on Ukrainan sodan tragedian ydin.
Ukrainan sodassa ei ole kysymys ”tavanomaisesta” paikallisesta konfliktista, jonkalaisissa YK:lle on muodostunut melko tehokkaita keinoja sovitteluun ja rauhan palauttamiseen. Koska YK on maailman sääntöperäisen turvallisuus-järjestyksen ytimessä instituutiona, sopimus-järjestelmänä ja organisaationa, ja Venäjä on yhtenä viidestä suurvallasta YK:n turvallisuus-järjestystä ylläpitävän turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, YK on nyt eksistentiaalisessa kriisissä.
Viime vuosina on ollut runsaasti puhetta moni-napaisemman maailmanjärjestyksen rakentamisesta. Tämä keskustelu on liittynyt erityisesti BRICS-maiden vahvistumiseen. Olisi kuitenkin vakava väärinkäsitys, jos moninapaisuudella ajateltaisiin korvattavan YK:n peruskirjaan ja sen kätilöimiin moniin sopimuksiin pohjautuva sääntöperäinen järjestys. Ne eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään; ja YK-perustainen järjestyksen säilyminen on ehdottomasti kaikkien etu. Tämä kannanotto ei tietenkään merkitse, ettei YK-järjestelmää ja YK:ta järjestönä voitaisi – ja tulisikin – kehittää.
Nyt Ukrainan sodan jatkuttua jo runsaan vuoden kuulee edelleen vannottavan sen nimiin, että Ukrainan on lännen tuella voitettava sota ja saatava Venäjä karkotetuksi vuoden 2014 rajojen taakse. Toinen – ehkä realistisempi – lähestymistapa Ukrainan kriisin rauhoittamiseen olisi sen tunnustaminen, että vuonna 2014 oli kysymys aidon ukrainalaisen separatistiliikkeen noususta, ei siis pelkästään Venäjän hyökkäystoiminnasta Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Separatistiliikkeen saaminen mukaan aselepoon ja aitoon rauhanprosessiin edellyttäisi, että sen tavoitteet otettaisiin huomioon ja tunnustetaan jossakin määrin legitiimeiksi.
Kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan 24.2.2022 sen ilmeinen tavoite oli lyhyt sotilasoperaatio ja Ukrainan pikainen antautuminen. Jo pitkälle toista vuotta jatkunut sota osoittaa, että Venäjän tavoite oli epärealistinen. Ukrainan kansalle oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen muodostunut selkeästi oma kansallinen identiteetti, ja valtaenemmistö ukrainalaisista on ollut valmis puolustamaan Ukrainan valtiollista suvereniteettia. Mahdollisuus aselepoon ja rauhaan sisältyy siihen, että Venäjällä tajutaan poliittisesti riittävän vaikutusvaltaisissa piireissä riittävän laajasti, että unelma ”venäläisestä maailmasta”, joka voitaisiin eheyttää asein, on ollut nostalginen ultranationalistinen harha, joka ei sovi tämän päivän maailmaan, ja joka on viemässä Venäjää turmioon.
Aito rauhanliike – esiintyy sen sitten kansalaisjärjestö-toimintana tai diplomatiana – lähtee premisseistä, jotka tunnustavat kaikkien ihmisten luovuttamattomat ihmisoikeudet, ja se tukee kaikkialla aitoa manipuloimatonta demokratiaa kansan tahdon ilmaisijana. Nykyisin on lähes mahdotonta kuvitella, etteivät tavalliset ihmiset kaikissa maissa haluaisi vapaan tiedonvälityksen oloissa tukea aktiivisesti YK-perustaista sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, sille perustalle rakennettua kansallista suvereniteettia ja kansainvälistä rauhaa.
Kalevi Suomela
Rauhanaktiivi ja Rauhanliiton kunniapuheenjohtaja
Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.
